|

Syksyn muistoja

Hymy huulilla kaasuttelin Jaakkimasta kohti Lumivaaraa muistellen kuinka loppusyksystä taitoin tätä samaa matkaa myös Ladalla ja miten hauska reissu Lumivaaran syksyn haravointireissu oli!

Syksyllä sain järjestettyä Lahdenpohjasta kuskiksi ihastuttavan reilun kuuskymppisen venäläismiehen Ladallaan. Mies otti Ladastaan kaiken irti hiekkatiellä ja pari kertaa olimme auton kanssa ilmassa ja mahasta otti useammankin kerran. Kuski kysyi jossain vaiheessa, että tykkäätkö ja minä vastasin, kyllä! Ja oikeesti tykkäsin! Matka taittui nopeasti.

Hämmästyin, kun saavuimme kuskin kanssa perille, sillä autioituneen kirkon edusta oli täynnä autoja ja ihmisiä pyhäpuvuissa. En antanut sen häiritä, vaan suuntasin sankarihautausmalle ja aloitin haravoinnin. Suunnilleen tuntia myöhemmin pappi tuli tervehtimään ja roudasi minut häihin. Olin häissä vihkimisen ajan ja palasin sitten taas haravoimaan.

Neljä nuorta Pietarista pysähtyi katsomaan sankarihautausmaata ja alkoivat jutella kanssani. Kutsuivat minut seuraavalla viikolla syömään Pietarissa ravintolaan, joka sattuu olemaan lempiravintolani, on kuulemma myös heidän lempiravintolansa. Sitten nuori pari tuli kyselemään minulta sankarihautausmaasta, sitten yksi perhe, sitten kaksi vanhempaa tätiä ja tuntui ettei homma edisty ollenkaan mutta puhuin kaikkien halukkaiden kanssa.

Olin melkein valmis, kun minua tultiin pyytämään taas sisälle – ottamaan lasillinen hääparille. Kerroin olevani valmis 15 minuutin päästä ja että voin sitten tulla, jos heillä on vodkaa. Olin haravoinut itseni hikeen, niin tiesin, että hetken päästä tarvitsin lämmikettä. Kun sain sankarihaudan siistiksi, laitoin havut, sytytin kynttilän, pidin hiljaisen hetken ja menin kirkkoon, jossa otin lasillisen vodkaa hääparille. Kippis! Maistelin myös tarjolla ollutta syötävää ja kaikki olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita minusta ja meinasi naurattaa, sillä minä olin farkuissa hiki päässä ja toiset venäläiseen tyyliin viimeisen päälle juhlakuteissa ja tekoripsissä.

Pian oli aika jatkaa matkaa, sillä kuski ja Lada odottivat mutta halusin soittaa kirkonkelloja, sillä se on mahdollista Lumivaaran autiokirkossa. Hääväki antoi luvan, että sain käydä soittamassa, vaikka kyltti kielsi kellon soiton häiden aikana. Kiipesin kellotorniin ja soitin kelloa seitsemän kertaa – seitsemän kun on täydellisyyden luku. Lähtiessä kävin vielä kiitokseksi puristamassa pastorin kättä, sillä hänen ansiostaan olin päässyt häihin.

Hymy huulilla istuin Ladaan ja jatkoin kuskin kanssa matkaa kohti Kurkijokea. Kuski painoi taas Ladan kaasua ja soraa lensi, kun mutkissa vähän perä irtoili.

Rahaa ja savukkeita sankarivainajille

Näitä miettiessä matka sujui ja pian olin Lumivaaran kirkon pihassa. Kiersin sankarihautausmaan ja kaikki näytti olevan kunnossa.

Ristien välissä maa on pitkälti sammalta mutta muistomerkin ympärillä kasvoi pitkä heinä. Hain autosta kumihanskat ja raivaussahan ja ryhdyin hommiin. Ensin kitkin käsin, sillä muistomerkin ympärillä kasvoi kukkia ja halusin rikkaruohot ja heinät pois kukkien seasta. Seuraavaksi käynnistin raivaussahan ja leikkasin heinän mutta tuo homma oli nopeasti tehty. Haravoin hauta-alueen ja kirkon edessä olevan hiekkakentän. Keräsin myös ison säkillisen maatumattomia roskia kirkon ympäriltä.

Jossain vaiheessa kirkon pihaan ajoi pikkubussi täynnä ihmisiä, jotka katsoivat kirkon ja kiersivät myös sankarihautausmaalla. Muutamat miehet laittoivat sankarihautausmaan muistomerkille tupakkaa tai rahaa ja vaikka me emme harrasta vastaavaa, tuntui se minusta tosi hyvälle. Ele kertoi kunnioituksesta meidän sankarivainajiamme kohtaan.

Kun sankarihautausmaa tuli kuntoon, kävin keräämässä muistomerkille pienen kimpun kukkia ja pidin hiljaisen hetken.

Lumivaaran kirkko

Lumivaaran seurakunta erotettiin Jaakkimasta vuonna 1923 ja oman kirkon rakentamisesta oli päätetty jo vuonna 1922 mutta rahoitusvaikeuksien takia kirkkoa päästiin rakentamaan vasta 1930-luvun alussa. Kirkon suunnitelma tilattiin arkkitehti Ilmari Launikselta ja Lumivaaran kirkon vihki käyttöön Viipurin hiippakunnan piispa Yrjö Loimaranta 7. heinäkuuta 1935. Kirkossa oli istumapaikkoja noin 720.

Lumivaaran kirkko on rakennettu tiilestä ja rapattu valkoiseksi. Kellotornin alaosa on nelikulmainen ja yläosa kahdeksankulmainen, joka kapenee kohti huippua. Kellotorniin sijoitettiin kaksi kelloa vuonna 1934. Kirkon pääsisäänkäynti sijaitsee kellotornin alaosassa. Pääsisäänkäynnin yläpuolella on kirkon valmistumisvuosi, 1935, sekä maalaus, jossa kaksi enkeliä on polvistuneena kahta puolta ristiä.

Sankarihautausmaa kuvattuna kellotornista

Kirkon sisällä, on Emil Ruokolaisen maalaamia raamatunlauseita, sekä apostolien symbolit ja nimet. Kirkon risti, joka ennen oli katolla on nykyisin kirkossa sisällä.

Erillistä alttaritaulua ei kirkossa ollut, vaan Ilmari ja Seppo Launiksen maalaama alttarikuva: Kristuksen kirkastuminen, jossa on teksti: ”Tämä on minun rakas poikani. Kuulkaa häntä”.

Myös Lumivaaran kirkon viereen perustettiin sankarihautausmaa, niin kuin kaikkialla Suomessa.

Talvisodan jälkeen Lumivaara ja sen kirkko jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle. Venäläiset tuhosivat kirkon sisustuksen ja käyttivät kirkkoa elokuvateatterina. Jatkosodan aikana, kun Lumivaara saatiin vallattua takaisin, Lumivaaran kirkko kunnostettiin ja jatkettiin sankarivainajien hautaamista kotikirkon viereen.

Kirkko jäi ehjänä paikalleen, kun vuonna 1944 se jouduttiin taas jättämään Neuvostoliitolle. Kirkkoa käytettiin jatkosodan jälkeen viljavarastona, mutta nykyisin kirkko on hylätty autiokirkko. Kirkon ulkoasu on rapistunut, kattopellit ruostuneet ja tornin huipussa ollut risti on otettu alas.

Neuvostoliiton hajottua saatiin sankarihautausmaalle pystyttää muistomerkki ja kirkon sisälle kiinnitettiin taulu, jossa on kaikkien Lumivaaralaisten sankarivainajien nimet. Myöhemmin sankarihautausmaa ennallistettiin ja sinne pystytettiin valkoiset ristit, niin kuin siellä oli kun alueet jouduttiin pakkoluovuttamaan Neuvostoliitolle.

Armo suuri ihmeinen

Menin sisälle kirkkoon, jossa ei tuolla hetkellä ollut muita. Päätin testata akustiikkaa ja pysähdyin katsellen haalistunutta alttarimaalausta samalla miettien mikä olisi sopiva laulu Lumivaaran kirkkoon. Ensimmäisenä mieleeni tuli Amazing Grace – Armo suuri ihmeinen, jonka lauloin siinä keskellä Lumivaaran kirkkoa.

Orjakauppa oli 1700-luvulla tuottoisaa ja julmaa liiketoimintaa. Laivat ankkuroituivat lähelle Afrikan rannikkoa, jossa heimopäälliköt luovuttivat eurooppalaisille toisista heimoista ryöstösaaliina hankittuja miehiä ja naisia. Ostajat valitsivat parhaat yksilöt, jotka vaihdettiin aseisiin, ammuksiin, viinaan ja vaatteisiin.

Orjat kahlittiin laivan lastiruumaan, niin etteivät he voineet riistää itseltään henkeä merimatkan aikana. Tilan säästämiseksi orjat kiinnitettiin ahtaasti, vieri viereen ja näin he joutuivat olemaan koko merimatkan ajan liikkumatta. Toisinaan yli kaksikymmentä prosenttia orjista kuoli matkan aikana kurjiin olosuhteisiin, nälkään, tauteihin ja pahoinpitelyyn. Epidemioiden välttämiseksi matkalla sairastuneet orjat heitettiin elävänä yli laidan.

Kun orjalaiva saapui uuteen maailmaan, orjat vaihdettiin sokeria ja melassia vastaan, joita käytettiin rommin valmistukseen. Nämä tuotiin laivalla Englantiin, jonka jälkeen lähdettiin taas Afrikan rannikolle hakemaan lisää orjia.

Yhden orjalaivan kapteeni oli John Newton (1725 – 1807). Newtonin äiti oli kuollut pojan ollessa 7-vuotias ja yksitoistavuotiaana poika oli lähtenyt isänsä kanssa merille. Myöhemmin hän liittyi orjalaivan miehistöön, jossa aikanaan eteni kapteeniksi. Newton oli merimiestenkin keskuudessa pahamaineinen ja julma ja eräällä laivamatkalla, kun hän humalapäissään putosi laidan yli mereen, osa miehistöstä ei olisi halunnut, että hänet pelastetaan.

Yhdellä seilauksella John Newtonin laiva Greyhound, joutui niin kovaan myrskyyn, ettei Newton ollut koskaan kokenut vastaavaa. Merihädässä, aluksen ollessa hajoamaisillaan Newton tajusi olevansa syntinen ja mieleen nousivat äidin laulamat hengelliset laulut, jotka saivat hänet kääntymään Jumalan puoleen. Varmana siitä, että hän kuolisi Newton rukoili Jumalalta armoa. Newton selvisi myrskystä, jonka seurauksena hän jätti orjakaupan ja opiskeli papiksi.

Elämänsä viimeiset 43 vuotta hän saarnasi kirkoissa muun muassa Lontoossa. Newtonilla oli pappisvuosinaan tapana kirjoittaa sunnuntaijumalanpalvelukseen aina uusi laulu. Yksi tällainen laulu jäi elämään ja se tunnetaan nykyisin joka puolella maailmaa. Tuo laulu on; Armo suuri ihmeinen.

On armo suuri ihmeinen se muutti sydämein. Mä kuuro, sokea sain ihmeen kokea. Nyt kuulla nähdä voin.

Tää armo poisti tuomion, toi rauhan tuntohon. Sen hetken muistan ain, kun Herran armon sain. Nyt siihen luotan vain.

Kun vaarat vaanii tiellä maan, saan käydä suojassaan. Tää armo varjelee ja tieni valaisee, kun kuljen taivaaseen.

On siellä juhla voittajain ja päivä kestää ain. Kun vuosituhannen soi laulu pyhien, se alkusoitto vain.

Lisää artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.