Suomen neljänneksi suurin maalaiskunta

Ajelin Ensosta kohti Jääskeä iloisella mielellä venäläisen popin pauhatessa radiosta. Miliisin tarkastuspisteellä morjestin siellä päivystäneille miehille, joista toinen heilautti kättä vastaukseksi.

Jääsken kirkkopuistossa

Matka Jääsken sankarihautausmaalle kesti vain vartin verran ja pian jo katselin siellä paikkoja. Autolta kävellessä, oli ensimmäisenä kirkon muistomerkki, jossa lukee: ”Tällä paikalla sijaitsi vuosina 1844-1941 Jääsken pitäjän viides kirkko, A.F. Granstedtin suunnittelema 2000 hengen kaksoisristikirkko” ja sama venäjäksi. Muistomerkin viereen on rakennettu alttari, jonka edessä on polvistumiskivi ja takana risti. Alttarikivessä on teksti: ”Tulkaat minun tyköni kaikki (Matt. 1:28)”.

Kun kävelin eteenpäin, tuli näkyviin vanha; Nälkään kuolleiden muistomerkki, jonka Jääsken seurakunta pystytti vuonna 1916, vuonna 1607 haudattujen 240 nälkään kuolleen vainajan muistolle. Edempänä oli muutamia suomalaisten vanhoja hautakiviä. Täältäkin neuvostoaikana suurin osa hautakivistä otettiin uusiokäyttöön mutta muutamia on sentään säästynyt.

Sankarihautausmaalla

Jääsken sankarihautausmaalle on haudattu noin 80 talvi- ja jatkosodan sankarivainajaa. Sankarihautausmaalla on punagraniittinen muistomerkki, jossa on teksti:  ”Jääsken sankarihautausmaa 1939-1940 ja 1941-1944. Te uinutte Karjalan koivujen alla, uhrinne arvo ei unholaan jää. Lintuset oksilla laulelemalla, terveiset hellimmät helkyttäkää.”

Tämän muistomerkin takana on vapaussodan sankarimuistomerkistä, se mitä jäi jäljelle, kun venäläiset räjäyttivät muistomerkin, luultuaan sitä Mannerheimin muistomerkiksi.

Kaikki näytti olevan kunnossa, niin hain autosta raivaussahan ja aloitin työt. Jääsken kirkkopuisto on suuri tasainen alue ja päätin heti alkuunsa, etten leikkaa heinää koko alueelta. Leikkasin kulkuväylän autolta kirkon muistomerkin ohi sankarihautausmaalle. Sankarihautausmaan ja sankaripatsaan kohdalta leikkasin kaikki heinät pois, jonka jälkeen haravoin ja vedin heinät kevytpeitteellä metsään. Heinä oli pitkää ja pois vietävää paljon. Lämmin päivä ja takana oli jo useamman tunnin työrupeama Ensossa ja myös edellisenä päivänä olin laittanut kaksi sankarihautausmaata kuntoon, niin väsymystä oli havaittavissa. Jossain välissä oli pakko pitää taukoa ja hain autosta kylmälaukun ja etsin katveisen paikan kirkon muistomerkin luota, jossa söin eväitä.

Enson historiaa

Edellisessä matkapäiväkirjassa Nimessä jotain tuttua, kirjoitin, että ennen talvisotaa Karjalassa oli paljon teollisuutta ja tämä tieto vain vahvistui entisestään, kun paneuduin Enson historiaan. Enson historiasta en kuitenkaan kirjoittanut ja lupailin, että ehkä palaamme siihen seuraavalla kerralla, joten nyt on sen aika.

Enson puuhiomolta nimi koko paikkakunnalle

Yksi luovutetun Karjalan merkittävimmistä teollisuuspaikkakunnista oli sodan jälkeen kovien neuvottelujen jälkeen juuri ja juuri itärajan väärälle puolelle jäänyt Enso, joka oli Jääsken kuntaan kuulunut tehdasyhteisö. Yhdyskunnan nimi oli peräisin Enson puuhiomosta, jonka paroni August Standertskjöld perusti Vuoksen rannalle keskelle asumatonta erämaata vuonna 1888. Koska laitos oli alueen ensimmäinen, paroni nimesi sen Ensoksi. Myöhemmin nimi siirtyi koko teollisuustaajaman nimeksi. Mekaanisesta ja kemiallisesta puunjalostusteollisuudesta kasvoi nopeasti Ylä-Vuoksen seudun tärkein työllistäjä. Vuonna 1907 Enson puuhiomon yhteyteen rakennettiin paperitehdas. Vuonna 1910 valmistui lisäenergianlähteeksi Vuoksen poikki rakennettu voimalaitos ja pato, jotka tulivat niin kalliiksi että, Standertskjöld myi osakkeensa norjalaisen Hans Gutzeitin perustamalle W. Gutzeit Aktiebolagetille ja yhtiön nimeksi tuli vuonna 1927 Enso-Gutzeit Oy ja tuossa vaiheessa yhtiö siirsi myös päämajansa Ensoon. Vuonna 1930 Ensossa aloitti toimintansa sulfiittiselluloosatehdas ja myöhemmin samalla vuosikymmenellä myös valkaisulaitos, klooritehdas ja laatikkotehdas. Lisäksi paikkakunnalle rakennettiin Suomen ensimmäinen tekokuitutehdas tarjoamaan töitä paperi- ja sellutehtaissa työskennelleiden miesten vaimoille. Vuonna 1938 käynnistyneessä Kuitu Oy:n tehtaassa oli tekosilkkikone, viskoosilaitos, kehräämö ja tekstiiliosasto ja tehdas työllisti yli 500 henkeä. Ensossa oli myös väkiviinatehdas, jossa Oy Alkoholiliike Ab valmisti perunoista spriitä 500 tonnia vuodessa.

Sivutuoteosasto kasvoi ennen toista maailmasotaa Enso-Gutzeitin yhdeksi innovatiivisimmista yksiköistä, joka mullisti suhteen puuteollisuuden tuotteisiin. Sivutuotteina saatiin sulfiittispriitä ja sulfaattiselluloosan keittonesteestä eli mustalipeästä saatiin kemikaalit melko tarkoin talteen ja kaasutushöyryistä raakatärpättiä, josta oli mahdollista jalostaa puhdistettua sulfaattitärpättiä. Mustalipeän päälle muodostuneesta raakasuovasta jalostettiin hartsiöljyä, josta edelleen jatkojalostettiin mäntyöljyä ja mäntypikeä. Mäntyöljystä tuotettiin suopaa eli mäntysuopaa ja 1920-luvun puolivälistä alkaen mäntysuopa nousi Enso-Gutzeitin tärkeimmäksi puukemian tuotteeksi. Se oli edullista moniin muihin pesuaineisiin verrattuna, ja sen puhdistusteho perustui liotukseen hankauksen sijaan. Ennen talvisotaa mäntysuovan kulutus oli neljännes kaikista Suomessa käytetyistä pesu- ja puhdistusaineista. Tuotetta markkinoitiin mitä moninaisimpiin käyttötarkoituksiin: matonpesusta villan huovuttamiseen ja saranoiden voitelusta suksien voiteluun.

Energiaa kasvavan teollisuuden tarpeisiin tuottivat vesivoimalaitokset. Vuonna 1929 toimintansa aloittanut Imatran voimala oli valmistuessaan yksi maailman suurimmista ja tehokkaimmista. Vuoksen vuolas virtaus muuttui vesivoimaksi myös Jääsken Rouhialan kylässä sijainneessa vuonna 1937 valmistuneessa Rouhialan voimalassa, joka myös oli maailmanluokan laitos, jonka generaattorit ja turbiinit kehittivät yli 600 miljoonaa kilowattituntia energiaa vuodessa.

Elämää Ensossa

Suurteollisuus veti väkeä Jääskeen ja ennen sotia siellä oli yli 20 000 asukasta. Enson teollisuusyhdyskunta Jääskessä oli luovutetun Karjalan vilkkaimpia, tarjosivathan Enson tehtaat töitä niin miehille kuin naisillekin. Enson tehtaat huolehtivat työntekijöidensä asumisesta, terveydenhuollosta ja jopa urheilukisoista. Tehtaalla oli oma soittokunta, palokunta ja monia muita toimintoja. Enso oli merkittävän tärkeä paikkakunta ja sitä kuvaa hyvin se, että Suomen ensimmäinen kestopäällystetty tie kulki 1930-luvulla Ensosta Imatralle.

Urheilua Enson tehtaiden suojissa

Enson Kisailijat oli 1930-luvulla Suomen tunnetuimpia urheiluseuroja. Tässä suurseurassa jäseniä oli vuonna 1939 noin 500. Seura järjesti Ensossa useissa eri lajeissa kansainvälisiä kilpailuja ja kasvatti mestareita yleisurheiluun, hiihtoon, voimisteluun, pesäpalloon ja pikaluisteluun. Yksi tunnetuimpia ensolaisia urheilijoita oli pikaluistelun maailmanmestari Lassi Parkkinen. Seurassa harrastettiin myös painia, nyrkkeilyä sekä jalka- ja jääpalloa ja suunnistuskin saatiin Kisailijoiden valikoimaan ennen talvisotaa.

Enso-Gutzeit Oy maksoi tehtaalla palkkaa viidelle liikuntaneuvojalle. Yksi heistä oli olympianyrkkeilijä Valle Resko. Seuran hiihtojohtajana oli varatuomari Ilmari Luostarinen, joka organisoi Enson tehtaiden hiihtoharrastusta ja oli yksi Suomen Ladun perustajista vuonna 1938 ja Suomen Ladun ensimmäisen hallituksen jäsen vuosina 1938-44. Hiihtäjä Matti Lähde, joka oli voittanut 18 kilometrin Suomen mestaruuden vuonna 1935, pääsi Ensoon viilarinoppilaaksi. Hän edusti Suomea Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisissa vuonna 1936 ja hiihti siellä Suomelle kultaa tuoneessa 4×10 kilometrin viestijoukkueessa. Kisailijoissa oli myös kilpakävelijöitä, joista Tauno Helppolainen teki 1937 Suomen ennätyksen 5 000 metrillä ja oli Kalevan Kisoissa 30 kilometrin kävelyssä pronssimitalisti vuosina 1937, 1938 ja 1939. Juuri ennen talvisotaa syyskuun lopussa 1939 Kisailijoiden 19-vuotias Mikko Kunnas teki seuraennätyksen 360 seiväshypyssä. Hänen parhaat vuotensa menivät sodissa, mutta niiden jälkeen hän opiskeli lääkäriksi ja oli yksi Suomen ensimmäisistä ja arvostetuimmista urheilulääkäreistä.

Enson hyppyrimäen vihkiäiset olivat 31.1.1937 ja samoihin aikoihin Enso-Gutzeit Oy teki päätöksen uuden urheilukentän rakentamisesta.

Neuvostoliiton hyökkäys muutti kaiken

Enson kukoistuksen aika katkesi, kun talvisota syttyi 30. marraskuuta 1939. Enson tehdas kärsi vaurioita talvisodan pommituksissa. Moskovan rauha 13. maaliskuuta 1940 antoi tilaisuuden pelastaa, mitä pelastettavissa oli ja keväällä 1940 purettiin tehtaan koneita ja kuljetettiin Suomen puolelle mutta myöhemmin kaikki Suomeen siirretyt tehtaiden koneet ja laitteet konttoritarvikkeita myöten jouduttiin palauttamaan Neuvostoliitolle. Neuvostoliitto piti palautukseen saakka vankina noin 2000:ta suomalaista, naisia, lapsia ja vanhuksia, jotka talvisodan syttyessä olivat jääneet evakuoimatta. Vankienpalautus suoritettiin lopulta reilut kaksi kuukautta talvisodan päättymisen jälkeen eli 25. toukokuuta 1940. Siviilisotavangeista kuoli vankeuden aikana 102 henkeä, joista nuorimmat uhrit olivat muutaman päivän ikäisiä vauvoja ja vanhimmat yli 80-vuotiaita.

Talvi- ja jatkosodan päätteeksi suurin osa muustakin Karjalan teollisuudesta jäi rajanvedossa itänaapurin puolelle, eikä se ollut sattumaa, vaan Neuvostoliitto himoitsi Suomen tehtaita ja sähköntuotantolaitoksia, sillä ne kuuluivat silloisen maailman suurimpiin ja uudenaikaisimpiin tuotantolaitoksiin. Saatuaan suomalaiset selluloosatehtaat haltuunsa Neuvostoliitto kohosi maailman selluloosantuottajalistan sijalta seitsemän sijalle kolme ja energialaitokset paikkasivat Pietarin 22% energiavajetta. Pietarin tuotantolaitokset olivat olleet laajentamiskiellossa sähköpulasta johtuen mutta Suomelta saatujen sähkövoimaloiden myötä, sai Pietarissa alkaa laajentamaan. Suomesta puolestaan hävisi noin kolmannes perusenergiantuotannosta Karjalan pakkoluovutusten myötä. Se oli katastrofi, mutta asiasta ei tietenkään puhuttu julkisesti, vaan nopealla aikataululla aloitettiin uusien voimaloiden rakennushankkeita.

Ensoon suunnitellun uuden urheilukentän juoksuradan pituus oli 400 metriä, keskikentällä oli nurmipäällyste ja kentän viereen oli tarkoitus rakentaa katettu katsomo. Rakennustyöt oli jo aloitettu mutta hanke jäi kesken, kun talvisodan jälkeen Enso jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle.

Jääski

Jääski tunnettiin jo ainakin vuonna 1323, sillä se mainitaan nimeltä Pähkinäsaaren rauhassa . Ennen talvisotaa Jääski oli väkiluvultaan Suomen neljänneksi suurin maalaiskunta, asukkaita siellä oli vuonna 1939 20800. Vuonna 1940 Jääsken pinta-alasta jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle 355,5 km² ja Suomen puolelle jäi vain 15 % . Rajanvedossa myös sankarihautausmaa jäi rajan itäpuolelle.

Kun sain Jääsken sankarihautausmaalla kaiken kuntoon, laitoin muistomerkille valkoiset liljat ja pidin hiljaisen hetken.