Jalkoja polttelee
Syksyllä päätin; jos keväällä, kun lumet sulavat raja on vielä kiinni, jatkan sankarihautausmaiden siivousta. Huhtikuussa lumet alkoivat sulamaan, jolloin päätin lähteä katsomaan, joko Karjalassa pääsee haravoimaan.
Menin Pietarista junalla Raivolaan, josta soitin tutun taksikuskin viemään minut Uudenkirkon sankarihautausmaalle. Matkalla näkyi toisin paikoin paljon lunta ja pelkäsin etten pääsisi vielä aloittamaan haravointia. Onneksi pelko osoittautui turhaksi.
Kirkko
Uudenkirko luterilaiselle seurakunnalla oli ollut useita kirkkoja mutta viimeisin niistä, Pyhän Johanneksen kirkko vihittiin käyttöön 21.7.1807. Tämän kaksinkertaisen ristikirkon rakentajana toimi rakennusmestari Matti Salonen ja mahdollisesti hänen isänsä Juhana Salonen oli mukana kirkon suunnittelussa. Kirkon katto oli jyrkkä ja kohosi keskeltä pyramiidimaisesti ja huipulla oli kahdeksankulmainen lyhty, jonka päällä oli risti. Kirkko seisoi korkealla harjanteella, josta aukesi kauniit näköalat Kirkkojärvelle. Istumapaikkoja kirkossa oli 1600 sanankuulijalle.
Kirkko remontoitiin 1900-luvun alussa, jolloin siihen asennettiin myös sähköt. Kahden kellon kivinen kellotapuli valmistui vuonna 1857, korvaamaan vuonna 1734 valmistuneen puisen kellotapulin, joka oli jo pahasti lahonnut. Uuden kellotapulin alaosa rakennettiin kivestä ja ylempi osa puusta. Alakertaa käytettiin paarihuoneena ja hautausmaan työvälinevarastona.
Talvisodassa kirkossa toimi viestijoukkueen radioasema. Samalla kun sotilaat saivat käskyn perääntyä, tuli käsky sytyttää lähtiessä kirkko tuleen. Suomalaiset sotilaat polttivat kirkon 3.-4.12.1939, jolloin myös kellotapulin puinen yläosa paloi. Nykyisin kellotapulin kivisen alaosan jäänteet ovat venäläishautojen ympäröimänä ja niitä käytetään tunkiona. Kirkon perustuksista on osa edelleen näkyvissä, kuten myös vanhasta kiviaidasta.
Hautausmaa
Uudenkirkon hautausmaan oli aikoinaan yksi Suomen suurimpia, yli kahdeksan hehtaaria. Hautausmaan yhteyteen, kirkon läheisyyteen perustettiin myös sankarihautausmaa. Ensimmäisiä sankarihautajaisia vietettiin Uudenkirkon sankarihautausmaalla lokakuun lopulla vuonna 1941 ja lopulta siitä tuli 205 sankarivainajan viimeinen leposija.
Neuvostoaikana venäläiset olivat perustaneet sankarihautojen kohdalle jalkapallokentän ja osa alueesta oli autojen parkkipaikka. Alue oli sohvoosin hallinnassa ja siihen oli suunniteltu rakennettavan asuintaloja 1990-luvun alussa.
Rauhan Viita – puisto
Uudenkirkon Pitäjäseura sai onneksi neuvoteltu sovhoosin, sekä Uudenkirkon nykyisen kyläneuvoston kanssa säilyneen sankarihautausmaan osan suojelemisesta ja sen muuttamisesta Rauhan Viita- puistoksi.
Alue raivattiin ja sinne istutettiin kukkia ja puun taimia. Alkuperäisiin portin pylväisiin hankittiin uudet portit, josta johtaa hiekkakäytävä Esko Pajun suunnittelemalle muistomerkille. Muistomerkin takana kohoaa iso valkoinen risti, niin kuin sankarihaudalla oli Suomen aikaan.
Työn touhussa
Sankarihautausmaalla ensin kiersin ja katsoin paikat. Muistomerkki, opastaulu ja ketjuaidat olivat kunnossa. Kun siinä seisoin ja katsoin vanhaa suomalaista hautakiveä ja paria ristiä, joihin on kiinnitetty hautausmaalta löytyneet vanhat laatat, en voinut kuin ihmetellä miten tehokkaasti on vanha suomalaisten kahdeksan hehtaarin hautausmaa saatu tuhottu, kun tämä on kaikki mitä siitä on jäljellä!
Tartuin haravaan ja aloin töihin. 90-luvulla istutetut lehtipuut ovat kasvaneet täyteen mittaan, joten lehtiä oli todella paljon. Sanonta sanoo: ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää” piti paikkansa. Syksyllä kävin Uudellakirkolla haravoimassa mutta haravoin vain muistomerkin edestä ja hiekkakäytävän portille asti, joten tuo kohta oli helppoa puuhaa mutta muualla lehtiä oli todella paksusti.
Yhdellä sankarihautausmaan vieressä olevalla haudalla oli kaksi naista myös hommissa ja he pyysivät minua syömään kanssaan. Ensin kieltäydyin, sillä en halunnut tuhlata liikaa aikaa, vaan suunnittelin syöväni omat eväät nopeasti ja jatkavani töitä, sillä tiesin etten saisi sankarihautausmaata yhdessä päivässä valmiiksi. Kun naiset olivat laittaneet syömiset valmiiksi pöydälle ja pyysivät uudelleen otin kutsun vastaan. Oli ihan kiva istua alas ja syödä venäläisiä retkieväitä heidän kanssaan. Olen entistä vakuuttuneempi että venäläisiin retkieväisiin kuuluu aina keitetyt kananmunat ja suolakurkku.
Lähistöllä toisella haudalla oli vainajan kuoleman vuosipäivä, jonka johdosta kaksi miestä saapui sinne vodka pullon kanssa muistelemaan vainajaa. Alkuun oli hiljaista mutta jossain vaiheessa sieltä kuului laulua ja muutaman tunnin muistelun jälkeen miehet hoipertelevat pois toisistaan tukea ottaen.
Työ valmiiksi
Kävin haravoimassa Uudenkirkon sankarihautausmaalla kolmena päivänä. Lehtiä oli todella paljon ja oli iso urakka saada lehdet kannettua pois hauta-alueelta, sillä ympärillä olevat venäläishaudat on aidattu ja kujat ovat niin kapeita ettei lehtiä voi vetää kevytpeitteellä metsään vaan ne on kannettava pois säkki kerrallaan.
Viimeisellä kerralla tuli vielä lisää töitä, kun kaksi paikallista pariskuntaa tuli kertomaan, että paikallisia harmittaa, kun sankarihautausmaalta edellisenä kesänä ruohon leikkuun jälkeen heiniä ei viety pois, vaan ne haravoitiin sankarihautausmaan ketjuaidan ulkopuolelle, venäläisten hautojen viereen, jonne myös heiteltiin pudonneet oksat. En yleensä siivoa toisten jälkiä mutta päätin tehdä poikkeuksen, sillä toivon, että välit venäläisiin pysyvät hyvänä.
Kun viimein sain urakan valmiiksi, laitoin muistomerkille kukat ja pidin hiljaisen hetken.
Uudenkirkon sankarihautausmaalta suuntasin Suomenlahden rannalla sijaitsevaan hyvään ravintolaan syömään, vaikka olin työvaatteissa ja hikinen. Pyysin, että kuski odotti pihassa, kun kävin kysymässä otetaanko minut siinä kunnossa sisään. Ilokseni minut muistettiin edellisiltä käyneiltä ja sain yhden parhaista pöydistä ikkunan vierestä. Tilasin ensimmäiseksi lasin kuohuvaa, sillä olin saavuttanut työvoiton! Loputtomalta tuntunut urakka Uudenkirkon sankarihautausmaalla oli viimeinkin valmistunut.
Lenin kävi Uudellakirkolla
Uudellakirkolla sijainneen Halilan parantolan perusti pietarilainen lääkäri W. G. von Dittman vuonna 1889. Se oli Suomen ensimmäinen ja vuoteen 1903 saakka myös ainoa tuberkuloosiparantola. Tammikuussa 1892 keisari Aleksanteri III osti Halilan parantolan, minkä jälkeen sitä käytettiin lähinnä Venäjän armeijan sotilaiden hoitoon. Suomen itsenäistymisen jälkeen parantola hankittiin Suomen valtiolle ja siitä tuli ensimmäinen Suomen valtion omistama tuberkuloosiparantola. Parantola avattiin käyttöön vuonna 1920.
Tarton rauhansopimukseen lisättiin Neuvosto-Venäjän edustajien toiveesta erillinen kohta, jonka mukaan Suomen hallitus varaisi kymmenen vuoden ajan puolet Halilan parantolan potilaspaikoista Pietarin ja sen ympäristön asukkaille. Venäjän viimeisen keisarin Nikolai II:n sisar, suuriruhtinatar Ksenia Aleksandrovna Romanova vaati vuonna 1928 Halilan parantolaa itselleen veljensä perintönä. Oikeusjuttu päättyi sovintoon vuosien taistelun jälkeen, kun Suomen valtio maksoi Ksenialle noin 15 000 Engkannin punnan korvaukset. Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti toimitti rahat salaa Ksenialle Englantiin vuonna 1933.
Neuvosto-Venäjän johtaja Lenin vietti Halilan parantolassa neljä päivää 6.–10. tammikuuta 1918. Tämä oli ainoa kerta kun Lenin kävi Suomessa maan itsenäistymisen jälkeen.
Parantolalle rakennettiin vuonna 1905 oma ortodoksinen kirkko, joka muutettiin vuonna 1925 luterilaisiksi kirkoksi. Sodan jälkeen kirkko toimi ensin kerhohuoneena ja myöhemmin kauppana. Nyt kirkko on kunnostettu ja se toimii taas ortodoksikirkkona.
Menin Halilaan katsomaan parantola rakennuksen ja halusin myös käydä kirkossa mutta pääovi oli lukossa. Yksi alakerran sivuovista oli kuitenkin auki ja löysin sieltä henkilön, jonka kiireet loppuivat ja hän oli valmis päästämään minut sisälle kirkkoon, kun pieni seteli vaihtoi omistajaa.
