Nimessä jotain tuttua

Matka jatkui ja seuraavana listallani oli paikkakunnan nimi, joka oli jotenkin tuttu mutta toisaalta vieras – Enso. Ennen kuin luin paikkakunnasta mitään tieto, mietin liittyyköhän se jotenkin samannimiseen yhtiöön, joka on edelleen toiminnassa ja mielenkiinnolla paneuduin materiaaliin mitä Ensosta löysin. Aiemminkin olen kirjoittanut ettei luovutettu Karjala ollut köyhyyttä ja kurjuutta, niin kuin jotkut edelleen tuntuvat uskovan, vaan alueella oli paljon teollisuutta, joka jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle ja tämä tieto vahvistui entisestään, kun paneuduin Enson historiaan.

Teollisuus Karjalassa ennen talvisotaa

Luovutetussa Karjalassa toimi ennen talvisotaa noin 450 teollisuuslaitosta. Viipuri oli Suomen toiseksi suurin kaupunki ja merkittävä teollisuuskeskus, sillä se sijaitsi lähellä Pietaria, joka otti vastaan suunnilleen kaiken mitä tehtaissa saatiin valmistettua. Pietarin läheisyydellä olikin iso merkitys koko Karjalan kehitykselle 1800-luvulla.

Viipurin seudulla etenkin Hackmanin ja Wolffin suvuilla oli paljon teollisuutta ja molemmat suvut olivat sijoittaneet myös metsäteollisuuteen. Wolffin veljesten Tornator Oy:n ensimmäiset tehtaat valmistivat puumassaa, paperia ja lankarullia ja myöhemmin veljekset perustivat vielä sulfiittiselluloosatehtaan. Hackmaneilla puolestaan oli sahoja eri puolilla Karjalaa ja he perustivat aterintehtaan Viipurin naapuripitäjään Vahvialaan vuonna 1876 ja Viipurissa toimi Hackmanin saippuatehdas, joka panosti luksustuotteisiin, joita vietiin Pietarin laatutietoiselle ja ostokykyiselle asiakaskunnalle. Viipurin Havin kaupunginosassa, joka oli nimetty Havin kynttilätehtaan mukaan, valmistettiin kynttilöitä, joista isoin osa myös meni Pietarin asiakkaille.

Aholan kartano

Etsiessäni majapaikkaa Jääsken seudulta, huomasin, että entinen Aholan kartano on nykyisin majoituskäytössä ja päätin yöpyä siellä, vaikka kuvista näki, että kartanon loiston päivät olivat jo historiaa.

Eugen Wolf, suomalainen teollisuusmies, josta kirjoitin tuossa aiemmin, perusti vuonna 1888 metsäteollisuusyhtiö Tornator Oy:n yhdessä veljensä, Alexander Wolter Ramsayn, sekä eräiden muiden kanssa. Kielitieteitä Suomen lisäksi Ranskassa, Saksassa ja Englannissa opiskellut Eugen Wolff oli mukana myös politiikassa ja Suomen itsenäistymisen jälkeen toimi jonkin aikaa myös diplomaattina. Eugen Wolf oli Tornator Oy:n todellinen johtohahmo ja vuoden 1905 jälkeen Tornator Oy laajensi hänen johdollaan Tainionkosken puumassa- ja paperitehtaita ja perusti uuden paperipussitehtaan Pietariin. Tainionkoskelle perustettiin myös sellulosatehdas ja pergamiinitehdas. Vuonna 1912 Wolfien ollessa yhtiön pääomistajia yhtiön tuotanto oli arvoltaan kuusi miljoonaa markkaa sisältäen 9 000 tonnia selluloosaa, 12 000 tonnia paperia sekä sahatavaraa ja lankarullia ja yhtiö omisti 45 000 hehtaaria metsää eli yhtiö oli kaikkea muuta kuin köyhä!

Tämä Vuoksenlaakson patruuna Eugen Wolff, rakennutti Jääskeen Vuoksen rannalle Viipurin pääarkkitehdin Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan Aholan kartanon asunnoksi perheelleen, johon kuului vaimo ja kaksi poikaa. Päärakennuksen jyrkkä harjakatto ja ranskalaistyylinen tiilikatto saivat aikaan vaikutelman keskiaikaisesta linnasta ja tyyliä täydensivät paikallisesta graniitista valmistetut ulkoportaikot. Ulko-oven yläpuolella oli kohokuvioitu vaakuna, jossa oli kirjain R, joka tarkoitti Jääskessä sijainnutta Rouhialan koskea, jonka rantoja Wolff oli ottanut haltuunsa vuonna 1918 ostamalla ne pietarilaiselta yhtiöltä. Kartanon päärakennuksessa oli kaksi kerrosta ja lisäksi ullakko ja kellari. Talossa oli juokseva vesi, viemäröinti, lämmityskattilat, hissi ja useita takkoja.

Aholan kartanossa katselin paikkoja ja rappiotilasta huolimatta, olin iloinen, että rakennuksessa on jäljellä paljon alkuperäistä kuten ovet, ikkunat, katot, portaiden kaiteet, osa kakluuneista, samoin kuin osa lattioista. Aholan kartano on ollut myynnissä viimeiset kaksi vuotta ja ilmeisesti ostajaa ei ole löytynyt, sillä ilmoitus on edelleen venäläisen kiinteistönvälityksen sivuilla. Tämän päivän kurssin mukaan kartanon pyyntihinta on 950 000€. Hinta tuntuu kovalle mutta se on alle 800€/neliö, kokonaispinta-alan ollessa yli 1200m2 ja rajoittuuhan tontti Vuokseen.

Rajavyöhykkeelle

Aamulla ajelin Aholan kartanolta kohti Ensoa, joka sijaitsee rajavyöhykkeellä, jonne tarvitaan erillinen lupa mutta en ollut jaksanut lomakkeita täyttää ja lupaa hakea, niin luotin taas Nivan punaisiin kilpiin ja puhetaitoihini. Pian olikin miliisin tarkistuspiste edessä ja minut pysäytettiin. Annoin miliisille passini ja konsulaatin henkilökortin ja kerroin olevani matkalla suomalaissotilaiden haudalle, joka on Ensossa. Nuori mies ei uskaltanut päästää minua menemään, vaan haki paikalle jonkun esimiehensä, jolle jouduin lupaamaan etten ajele muualla, vaan menen sankarihautausmaalle ja kun siellä on paikat kunnossa, palaan takaisin.

Sankarihautausmaa teollisuusalueella

Ajelin eteenpäin ja tällä kertaa laitoin navigaattorin päälle ja hetkeä myöhemmin ajoin portista sisään pienteollisuusalueelle, jossa laitoin Nivan parkkiin verkkoaidan viereen, jonka lukitun portin takana oli sankarihautausmaa. Kun nousin autosta ulos, oli ensimmäinen mies jo siinä toivottamassa hyvää huomenta. Esittelin itseni ja kerroin tulleeni sankarihautausmaalle ja samalla näin toisen miehen lähestyvän meitä. Mies joka saapui kertoi olevansa firman johtaja ja vastuussa sankarihautausmaan kunnossapidosta. Kiitin häntä sankarihautausmaan hoidosta ja kerroin, että tänään minä leikkaan nurmikon, kun olen täällä. Ensin johtaja yritti kieltää minua tekemästä yhtään mitään mutta hetken neuvoteltuamme, sovimme, että hän antaa minulle yhden miehen kaveriksi hommiin ja laitamme sankarihautausmaan kuntoon yhdessä. Kirjoitin päivän aikana molempien miesten nimet muistiin mutta myöhemmin en kyseistä muistiinpanoa ole löytänyt. Jos muistan oikein, niin avukseni määrätyn miehen etunimi oli Sergei. Ehkä tässä maailman tilassa on parempi etteivät nimet tule näkyviin.

Käynnistin raivaussahan ja aloin leikata heinää ja työkaverini aloitti raivaamalla puskia, jotka kasvoivat sankarihautausmaan reunalla ja hän myös leikkeli puista ja pensaista pitkiä oksia. Johtaja tuli välillä käymään ja katsomaan työn edistymistä ja samalla hän näytti valokuvia suomalaisista, jotka ennen koronaa kävivät hoitamassa sankarihautausmaata. Kun sain heinän leikattua ja haravoitua, oli kivaa kun oli toinen joka teki raskaimman työn eli kantoi kaikki roskat pois ja minä sain kitkeä kukkapenkkejä. Välillä pidimme taukoa ja juttelimme niitä näitä ja jatkoimme taas työskentelyä. Aurinko paistoi ja lämmintä oli yli 20 astetta eli oli mitä parhain päivä olla ulkotöissä!

Kun kaikki oli kunnossa, päätin ajaa keskustaan ostamaan kukat muistomerkille, sillä lähistöllä ei kukkia kasvanut. Ajellessani ympäriinsä katsellen maisemia ja etsiessäni kukkakauppaa, toivoin ettei miliisit ole liikenteessä, jotten joudu selittämään lisää mutta onneksi heitä ei näkynyt. Paikkakunnalla oli kaksi kukkakauppaa, joista toisessa myytiin vain muovikukkia ja toisessa ainoat valkoiset ja siniset kukat olivat liljoja – yksi oksa hennosti sinistä liljaa ja loput valkoisia. Liljat olivat aivan liian isoja puolen litran vesipullosta leikkaamaani maljakkoon, joita yleensä käytin. Nyt mietit miksi leikkasin pullosta maljakoita, niin syitä on kaksi: kukaan ei varasta pullosta leikattuja maljakoita ja toiseksi, jos olisin joka sankarihautausmaalle ostanut maljakon, olisi siihen mennyt taas lisää rahaa. Juomavettä kului monta pullollista päivässä, niin pienistä maljakoista ei minulla koskaan ollut pula. Kukkakaupassa halusin siis ostaa myös maljakon mutta ongelmia tuli, sillä heillä ei ollut maljakoita myynnissä ja myyjät eivät tienneet onko heillä lupa myydä isoja maljakoita, joissa he pitivät myytäviä kukkia esillä. Pyysin heitä veloittamaan minulta mitä haluavat, jotta saavat ostettua tilalle vaikka viisi maljakkoa tai jos haluavat, että maksan myyjille jotain ylimääräistä vaivanpalkkaa, niin sekin käy, kunhan saan maljakon, sillä tarvitsin sen. Yhdeksän vuotta Venäjällä ovat opettaneet minulle miten ongelmia ratkaistaan, niin pienen neuvottelun – toisin sanoen – aivan liian pitkän neuvottelun jälkeen, sain ostettu myös muovisen maljakon, joka oli hyvä liljoille. Kun astuin kukkakaupasta ulos huokaisin varmaan syvään tai pyörittelin silmiäni tai tein molempia, sillä en kestä kun asioista tehdään liian vaikeita! Mutta kaikesta huolimatta olin tyytyväinen, sillä minulla oli maljakko ja kukat!

Sankarihautausmaalla laitoin kukat muistomerkille ja pidin hiljaisen hetken.

Kiitin sekä työkaveriani, että firman johtajaa kädestä pitäen, sillä oli ollut ilo vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan ja työskennellä yhdessä.

Ennen kuin lähdin jatkamaan matkaa, kävelin vielä aukion toiselle laidalle katsomaan siellä olevan radiomaston, joka on koko paikkakunnan eli Svetogorskin korkein rakennelma. Radiomasto on kirkontorni kirkosta, jota suomalaiset aloittivat rakentamaan vuonna 1939 eli ennen talvisotaa. Kirkontorni kerkesi valmistua ja siinä oli myös kellot, jotka saatiin myöhemmin siirrettyä turvaan Imatrankoskelle mutta itse kirkko ei kerennyt valmistua ennen kuin alueet piti pakkoluovuttaa Neuvostoliitolle. Nykyisin vain harva tietää, että tuo radiomasto on aikoinaan rakennettu kirkon kellotorniksi.

Iloisella mielellä lähdin ajelemaan kohti Jääsken sankarihautausmaata, sillä kahdestaan oli työ Ensossa sujunut nopeasti, aurinko paistoi ja päivää oli vielä pitkästi jäljellä, niin tiesin saavani Jääsken sankarihautausmaan kuntoon vielä ennen iltaa.

Tarinaa tuli tähän jo pitkästi, niin jätän Enson paikkakunnan tarinan kirjoittamatta ja ehkä palaamme siihen seuraavalla kerralla.