Rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa

”Mä illalla myöhään ja aamulla vieläkin myöhempään, luon silmäni Siionin vuoria päin” – vai miten se virsi menee?! No, illalla meni myöhään ravintolan terassilla Laatokan rannalla ja väsymys painoi, niin aamulla nukuin niin pitkään kuin nukutti ja missasin hotellin aamiaisen. Kun lähikuppilassa alkuiltapäivästä olin juonut kolmannen kupin kahvia, päätin lähteä Ruskealaan.

Vettä oli tullut taivaalta pitkin päivää, sillä kadut lainehtivat mutta Ruskealaan ajellessa sateli enää ihan hiljakseen. Ruskealan sankarihautausmaa on erityinen paikka minulle, sillä ystäväni isän kaksi veljeä on haudattu Ruskealan sankarihautausmaalle. Suurimpaan osaan luovutetun Karjalan sankarihautausmaista minulla ei ole mitään henkilökohtaisia siteitä.

Maineikasta marmoria

Kaikki suomalaiset tietävät sanonnan ”rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa”, joka tarkoittaa, että työ kestää eikä valmista synny. Mutta harva tietää, että 40 vuotta rakennetussa Iisakin kirkossa käytettiin Ruskealassa sijainneen kivilouhimon marmoria. Marmorin louhinta Ruskealassa oli aloitettu jo vuonna 1767. Marmoria louhittiin useiden merkittävien rakennusten rakennustarpeiksi, kuten Pietarin Marmoripalatsiin, Mihailin linnaan, Kazanin katedraaliin, sekä Primorskaja- ja Ladozhskaja-metroasemiin. Ruskealan marmoria tuotiin myös Helsinkiin, jossa sitä on edelleen nähtävissä Kasarmintorin laidalla olevan entisen pankkirakennuksen seinissä.

Kun marmorin kysyntä pieneni, nousi kalkki päätuotteeksi. Kalkinpolttouunien korkeat piiput näkyivät kauas, ja niistä tuli Ruskealan tunnus. Jatkosodan jälkeen kaivos jäi pakkoluovutetulle alueelle mutta kalkkitehtaan liiketoiminta siirrettiin Suomeen Kerimäelle ja Kurikkaan. Neuvostoliiton ja Venäjän aikana kaivoksen teollinen tuotanto väheni ja nyt alueella on Marmoripuisto, Laatokan Karjalan toiseksi suosituin matkakohde, joka avattiin vuonna 2005 ja siellä käy vuosittain kymmeniä tuhansia asiakkaita. Veden täyttämässä entisessä Ruskealan marmorilouhoksessa ja sen luolastoissa voi sukeltaa ja soudella, sekä ympäristössä kävellä hienoja maisemareitteja pitkin tai laskea vaijeria pitkin louhoksen yli.

Sankarihautausmaalla

Ruskealan sankarihautausmaalla on muistomerkki, jossa on teksti: ”1939-1944 Sankarivainajien muistolle. Yli rajojen kulkee uskon ja toivon tie”. Muistomerkin jalustassa lukee: Ruskeala-Seura ry. 1993. Muistomerkin kummallakin puolella on mustat paadet, joihin on kaiverrettu kaatuneiden nimet. Sankarihautausmaan alueelleen osaan, jota venäläiset eivät ole ottaneet käyttöön, on kerätty kaikki hautausmaalta löytyneet suomalaisten hautakivet, jotka kaikki ovat eri suuntaan kallellaan, niin hauta-alue on vähän sekavan näköinen.

Kun saavuin sankarihautausmaalle, oli näky vielä tavallistakin sekavampi! Sekä sankarihautausmaan muistomerkin edessä, että kaikkien hautakivien edessä kasvavien kuunliljojen isoja lehtiä oli leikattu tai revitty ja ne olivat levällään koko suomalaisten hauta-alueen alalla. Siinä seisoin hölmistyneenä ja mietin, onko tämä ilkivaltaa vai onko joku leikannut isot lehdet pois, jotta kasvit pienenevät ja tekevät uudet lehdet. Mutta miksi lehtiä ei oltu haravoitu pois, vaan niitä oli myös siellä missä kyseistä kasvia ei edes kasvanut. Tuntui tosi pahalle, niin pahalle, että vatsaa väänsi mutta uskottelin itselleni, että joku on tämän tehnyt tarkoituksella ja tulee paremmalla kelillä siivoamaan jäljet.

Hain autosta haravan ja haravoin sankarihautausmaan muistomerkin ympäryksen siistiksi, ensimmäisiin siviili hautakiviin saakka ja vedin roskat kevytpeitteellä hautausmaan aidan taakse, jonne paikallisetkin vievät roskia. Keräsin kukat, laitoin ne muistomerkille ja pidin hiljaisen hetken Ruskealaan haudattujen 183 sankarivainajan muistolle. Seisoin vielä hetken paikoillani ja olin iloinen, että vaikka raja oli suljettuna, oli Ruskealan Pitäjäseura saanut hoidettua muistomerkkiin uuden tekstilaatan varastetun tilalle. 

Poikkesin vielä katsomassa vähän matkan päässä sijaitsevan sankaripatsaan ja sen ympärys oli samassa kunnossa kuin muistolehdon alue.

Vasta kotona Pietarissa, kun kävin valokuvia läpi, tajusin, että olin Ruskealassa ollut sen verran shokissa sotkusta, että valokuvaaminen oli jäänyt vähiin.