Matkan varrella

Kävin aika usein Viipurissa ja Kanneljärvi oli siinä matkan varrella, kun Pietarista ajelin, niin toisinaan kävin Kanneljärven kirkolla vain ajamassa lenkin, jonka jälkeen jatkoin matkaa. Tälläkin kertaa sankarihautausmaa ja sen ympäristö olivat kauniit ja hyvässä kunnossa, kuten joka kerta, kun Kanneljärvelle olen köynyt. Paikallinen seurakunta huolehtivat alueesta esimerkillisesti. Otin sankarihautausmaan muistomerkistä kuvan ja muutamia muitakin kuvia mutta kun oli aika kirjoittaa tämä teksti en kuvia löytänyt mistään.

Kanneljärven sankarihautausmaalle on haudattu 88 sankarivainajaa. Viimeiset hautaukset suoritettiin 12.6.1944, jolloin siunattiin viisi kaatunutta, joista kahdella ei ollut arkkua, vaan vain havuja. Kanneljärvi oli tyhjennetty siviileitä jo 10.6.

Kanneljärven kirkko

Kanneljärven luterilainen kirkko valmistui vuonna 1934 Uno Ullbergin suunnitelmien mukaan. Funkkistyylinen kirkko rakennettiin tiilestä ja ulkoa se rapattiin valkoiseksi. Kirkko oli pitkäkirkko, jossa oli suorakulmainen kellotorni ja tornin katolla oli risti. Kellotornin alaosassa oli kirkon pääsisäänkäynti, jonka yläpuolella oli pyöreä ikkuna. Kirkon toisessa päässä oli muuta kirkkoa matalampi suorakulmainen kuoriosa. Kirkossa oli istumapaikat 700 sanankuulijalle. Alttaritaulu oli Bruno Tuukkasen maalama ”Pako Egyptiin”.

Kirkko kärsi jonkun verran talvisodassa ja välirauhan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa myllynä ja rehuvarastona. Jatkosodan aikana suomalaiset kunnostivat kirkkoa ja siellä pidettiin jumalanpalveluksia. Jatkosodan päätyttyä alueet ja kirkko oli taas jätettävä venäläisille, jotka käyttivät kirkkoa kananruokatehtaana ja puimalana. Vuonna 1984 tulipalo tuhosi kirkon katon ja puurakenteet, tiilirungon jäädessä jäljelle. Inkeriläiset ja venäläiset ovat perustaneet Kannejärvelle Inkerin kirkkoon kuuluvan luterilaisen seurakunnan ja he ovat kunnostaneet säilyneeseen sakariston seurakunnalle kokoontumistilaksi.

Kaukopartio Kanneljärvellä

Luin kaukopartiosta, joka saapui Kanneljärvelle ennen juhannusta kesäkuussa 1944. Suurhyökkäys oli alkanut ja Kanneljärvi oli jo venäläisten hallussa ja heillä oli kova halu päästä etenemään kohti Viipuria. Partion tehtävänä oli seurata vihollisen liikkeittä Viipuri-Rajajoki tiellä ja rautatiellä. Partion kannalta maasto oli erittäin vaikeakulkuista, sillä metsät oli poltettu ilmeisesti kesällä 1941, joten suojaavaa aluskasvillisuutta ei juuri ollut ja lisäksi partioista tuntui kuin koko vihollisarmeija olisi työnnetty Kannakselle, niin paljon siellä oli vihollisen liikettä.

Hyvän tähystyspaikan löytäminen oli partiolle tärkeää ja tällaisen paikan he löysivät Kanneljärven ja Mustamäen asemien välillä, Vemmeljoen poikki menevän rautatiesillan läheltä. Venäläisillä oli sillalla vartio ja vartiomiesten parakki, joten tiedustelupartio päätti asettua mahdollisimman lähelle tätä vartiopaikkaa, sillä uskoivat ettei vihollinen uskoisi kenenkään olevan vartiopaikkansa vieressä ja näin partio saisi olla rauhassa.

Junat hiljensivät vauhtiaan sillalle ja partio pystyi laskemaan jokaisen tykin ja panssarin, joita kuljetettiin avovaunuissa. 
Leningradin suuntaan menevien sairasjunien määrästä partio tyytyväisinä totesi omien joukkojen tekevän hyvää työtä, samalla ihmetellen kohti Viipuria kuljetettavan materiaalin määrää. Piristystä puuduttavaan tähystykseen toivat joka ilta vartijoiden parakista kuuluva musiikki ja tanssiesitykset. Partio seurasi kuinka naissotilaita saapui Kanneljärveltä päin viettämään iltaa vartiomiesten luo, missä juhlinta jatkui monesti myöhään yöhön. Partio sai muonatäydennystä viikon välein suomalaislentäjien sovittuun paikkaan, sovittuna aikana pudottamista ruokapaketeista.

Ihmeen pitkään partio sai tarkkailla venäläisten liikkeitä häiriöttä ja lähettää useamman kerran päivässä tietoja kotiin, kunnes radisti ilmoitti, että vihollinen häiritsee lähetyksiä. Häirintä voimistui ja toisinaan se oli niin voimakasta, että oli mahdotonta saada selvää tulevista sanomista. Vihollinen yritti paikantaa partion asemia, joten partio päätti turvallisuussyistä muuttaa paikkaa. Uusi tähystyspaikka oli noin kilometrin päässä Lounatjoen asemalta Kanneljärven asemalle päin. Tähystyspaikalla kasvoi iso, tiheäoksainen kuusi, johon radioantennit sai ylös ja kuusi antoi suojaa auringolta ja sateelta. Tähystyspaikasta oli hyvä näköyhteys radalle ja muutama päivä uudessa asemassa meni hyvin, lukuunottamatta vihollisen partioita, jotka kulkivat tunnin välein radalla. Uudesta tähystyspaikasta partio teki näköhavaintoja myös venäläisistä sairaanhoitajista, jotka olivat kiivenneet sairasjunien katoille vähissä vaatteissa ottamaan aurinkoa. Vaikka partio oli yrittänyt eksyttää vihollista vaihtamalla aaltopituuksia ja lähetysaikoja ei siitä ollut apua ja tuntui, että vihollinen kuunteli jatkuvasti ja tästä johtuen tietoja lähetettiin enää vain kerran päivässä. 

Heinäkuun 21. päivän aamulla partio oli lähettämässä sanomaa, kun aseen laukauksen kuultuaan, huomasivat takanaan kaksi vihollissotilasta. Viholliset hävisivät lepikkoa yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, kun huomasivat suomalaissotilaan käsissä olevan konepistoolin, jolla tämä ei kuitenkaan kerennyt ampua laukaustakaan, kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Partio lähetti lähetyksen loppuun ja aikoi vielä juoda aamuteenkin, joka oli jo valmiina mutta Kanneljärveltä päin näkyi tulevan useampia vihollissotilaita,  joten partion oli vetäydyttävä Lounatjoelle päin. Vihollinen tulitti kiivaasti mutta kukaan ei loukkaantunut. Leipänotkon maastossa partio odotti vihollisen rauhoittumista ja lähti yöllä pyrkimään Kanneljärven itäpuolelle, sillä tehtävä oli tähystää rataa. Mutta vihollinen oli päättänyt löytää suomalaiset, joten seurasi kissa – hiiri leikki, joka puolitoista kuukautta partiossa olleille väsyneille miehille meinasi olla liikaa. Vihollinen partioi myös Kanneljärven Uudenkirkon maantietä, joten partion liikkuma-ala alkoi käydä ahtaiksi. Heinäkuun lopulla vihollisen toiminta oli edelleen niin vilkasta, että partio ei voinut suorittaa tähystystä radalla, joten tappioiden välttämiseksi partio päätti, että oli parasta vetäytyä nopeasti. Vihollinen ei ollu lopettanut partion etsimistä. Partio suuntasi Kivennavan kirkolta 6 kilometriä pohjoiseen olevan Härkäjoen maaston, jonne matkaa oli noin 25 km. Sinne he jäivät päiväksi lepoon ja ilmoittivat kotiin, että ovat palaamassa.

Lukiessani tästä kaukopartiosta mietin, että nuo kaukopartiomiehet olivat varmaan viimeiset suomalaiset, jotka olivat Kanneljärven maisemissa jatkosodan aikana. Itseasiassa he olivat varmaan viimeiset suomalaiset, jotka sieltä lähtivät ennen rauhan tuloa ja rajojen sulkemista, sillä jatkosota loppui vain reilua kuukautta myöhemmin, joten tuskin tuossa vaiheessa enää kaukopartioita tuolle suunnalle lähetettiin. Tuon jälkeen meni kymmeniä vuosia ennen kuin Kanneljärvelle ja muille luovutetuille alueille oli mahdollista matkustaa.