Kesän viimeiset lämpimät
Ajelin Jääskesestä Antrean kautta Vuoksenrantaan, joka Suomen aikaan oli kunta, joka sijaitsi Vuoksen rannalla Karjalankannaksella ja asukkaita siellä oli vuonna 1939, ennen talvisodan syttymistä 3 602. Ajellessa muistelin edellistä retkeäni Vuoksenrantaan. Kevättalvella, kun aurinko paistoi jo lämpimästi ja alkoi olla viimeiset hetket, että Vuoksen jäälle uskalsi mennä, lähdin ystäväni kanssa käymään Vuokselassa ja Vuoksenrannassa. Päätimme ajaa Vuokselasta Vuoksenrantaan Vuoksen rannalla kulkevaa pientä tietä pitkin, vaikka meitä varoitettiin, ettei tie ole oikein ajokunnossa. Matka oli jokseenkin haasteellinen. Tiellä ei näkynyt auton jälkiä mutta siinä oli joskus ajettu moottorikelkoilla ja toisin paikoin ei lumisateiden jälkeen ollut ollut mitään liikettä. Tie oli kapeaa ja puusto kasvoi niin lähellä tietä, että kääntyminen olisi ollut mahdotonta ja siksi melkein joka risteyksessä pysähdyimme ja kävelimme vähän matkaa katsomaan kannattaako matkaa jatkaa. Pari kertaa jouduimme lapioimaan ja yhden kerran valitsimme väärän tien ja jouduimme peruuttamaan melko pitkään ennen kuin saimme auton käännettyä. Aikaa tuohon matkaan kului useampi tunti, vaikka matka Vuokselan vastarannalta, josta lähdimme, oli Vuoksenrannan kirkolle vajaat 40 kilometriä. Mutta tuo matka oli kaiken vaivan arvoinen ja ajankohta oli todella hyvä, sillä tie ja maa olivat vielä jäässä, mutta lunta oli vain vähän.
Siellä Vuoksen rannalla ei ole taloja eikä siellä ole asunut ketään suomalaisten lähdön jälkeen, sillä venäläiset purkivat talot ja siirsivät ne muualle. Matkalla näkyi muistoina menneistä ajoista maakellareita ja rakennusten kivijalkoja. Joissain kohti ihan Vuoksen rannalla näkyi myös omenapuita ja mietin, että olisi hienoa päästä joskus käymään uudestaan, kun omenapuut kukkivat. Kolmessa eri kohdassa näimme hirviä yhteensä viisi hirveä eli tuo asumaton alue on hyvää elintilaa niille. Matkalla ohitimme myös vanhat kunnan rajatolpat, joita ei mistään muualta enää löydy kuin täältä ja Vuokselan kirkon vierestä mutta tuolla metsän keskellä käy vähemmän ihmisiä, niin ne ovat säilynee kaikki nämä vuosikymmenet.
Nyt ajellessa maisemat olivat toiset. Aurinko paistoi lämpimästi, ja vielä oltiin kesäisissä tunnelmissa, vaikka elettiin jo elokuuta.
Vuoksenrannassa
Näitä miettiessäni saavuin Vuoksenrantaan. Ajoin auton ylös eli sankarihautausmaan vierestä menevän tien laitaan ja lähdin ensin kiertämään paikat. Vuoksenrannan kirkon ovet ovat lukossa ja vaikka sisälle pääsisi ikkunoiden kautta en ole ikkunoista kiipeillyt, vaan olen vain katsonut sisälle ikkunoista, kuten tälläkin kertaa. Sankarihautausmaan muistomerkin eteen istutetut kukat oli vasta kasteltu, sillä multa kukkien ympärillä oli märkää ja kukkien lehdillä näkyi vettä, vaikka päivä oli ollut kuuma. Kiitollisena ajattelin sitä paikallista, joka kukista pitää huolen.
Katselin sankarihautausmaan aluetta ja mielessäni laskeskelin kauanko aikaa, tulee kulumaan ja olin iloinen, sillä huomasin, että urakka tulee olemaan yksi helpoimmista mitä koskaan olen tehnyt vastaavan kokoisilla sankarihautausmailla. Vuoksenrannan sankarihautausmaa on etelään päin ja kesän kuuma aurinko oli polttanut heinän, joten heinää ei ollut paljoa ja mitä oli, se oli kuivaa ja kevyttä. Menin autolle ottamaan raivaussahan esiin ja samalla heilautin kättä tien toisella puolella olevan talon edessä minua katsoneelle miehelle. Ilma oli vielä melko lämmin, vaikka oli jo ilta ja olimme jo elokuun puolella. Olin aloittamassa työtä tavallista myöhempään, sillä olin aamulla ollut Ensossa ja sen jälkeen Jääskessä ja Vuoksenranta oli jo päivän kolmas sankarihautausmaa, mutta sääennuste lupasi seuraaville päiville sadetta, niin yritin saada hautausmaita kuntoon, kun oli poutaa. Kävelin raivaussahan kanssa rauhalliseen tahtiin edestakaisin kahden tien välissä – homma eteni ja heinää kaatui. Kun sahasta loppui bensa ja piti täyttää tankkia, söin voileivän ja join termarista loput ja haaleat kahvit ja jatkoin hommia. Sankarihautausmaan muistomerkin takana olevien pensaiden ympäristön siistiminen vei enemmän aikaa mutta lopulta pääsin haravoimaan. Haravoin kaikki leikkaamani heinät ja vedin ne kevytpeitteellä metsään, jossa oli myös aiempaa haravointiroskaa.
Kun sankarihautausmaa tuli kuntoon, laitoin muistomerkille pienen kimpun luonnonkukkia ja pidin hiljaisen hetken. Siinä haudalla seisoessa huomasin illan hämärtyneen ja tajusin, että kohta kesä on ohi. En tykkää syksystä enkä tykkää pimeästä. Olen elämäni aikana useamman kerran lähtenyt pois Suomesta, töihin jonnekin missä aurinko paistaa ja missä on lämmintä ja monesti olen lähtenyt juuri syksyllä, sillä syksy ahdistaa minua. Seisoessani siinä Vuoksenrannan sankarihautausmaalla tunsin ahdistusta, sillä pimeyden lisäksi syksyllä oli tiedossa muutoksia elämääni – muutoksia, joita en olisi halunnut mutta joihin en voinut vaikuttaa. Pari kyyneltä vierähti poskelle mutta komensin itseäni ryhdistäytymään, pyyhkäisin kyyneleet pois, kävelin autolle ja lähdin ajelemaan samaa tietä kuin oli tullut Antrean kautta Jääskessä sijaitsevaan majapaikkaani Aholan kartanoon, josta seuraavana päivänä oli tarkoitus jatkaa matkaa kohti pohjoista.
Vuoksenrannan kirkko
Vuoksenranta irrotettiin itsenäiseksi kunnaksi vuonna 1913 ja ensimmäinen oma kirkkoherra Vuoksenrantaan saatiin vuonna 1918. Seurakunnan väliaikainen kirkko sijaitsi Kankaalan kylässä mutta vuosina 1934 – 1935 rakennettiin kirkko Korpilahden kylään, Kankaalan kankaalle. Kirkon piirsi arkkitehti Väinö Keinänen ja kirkon rakensi viipurilainen Rakennusliike K. V. Stén. Vuoksenrannan tiilistä muuratun ja valkoiseksi rapatun kirkon vihkiäisiä juhlittiin 3.2.1935. Kuorin seinässä oli puinen risti, jonka molemmilla puolilla oli taidemaalari Ruokosken maalaamat ”Jeesus siunaamassa” maalaukset, joiden yläpuolella oli tekstit ”Minä olen tie totuus ja elämä” ja ”Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut”. Kirkkoa koristivat kauniit kynttiläkattokruunut, jotka olivat lahja Antrean seurakunnalta. Kirkossa ei ollut urkuja, vaan virret säästettiin urkuharmonilla mutta uudenaikaiset keskuslämmityslaitteet puolestaan asennettiin kirkkoon heti rakentamisen yhteydessä.
Kirkko säilyi talvisodasta vahingoittumattomana mutta vahingoittui alueiden takaisin valtaamisen yhteydessä käydyissä taisteluissa syksyllä 1941. Kirkko saatiin kuitenkin kunnostettua nopeasti ja kesällä 1942, siellä jo pidettiin jumalanpalveluksia. Venäläiset olivat välirauhan aikana vieneet kirkosta penkit ja alttarin ja kirkon tornissa olleista kahdesta Tampereen Lokomossa valetusta kellosta toinen hävisi välirauhan aikana. Toinen kirkonkello jäi paikoilleen kirkon torniin, kun alueet jouduttiin uudelleen luovuttamaan Neuvostoliitolle vuonna 1944. Jatkosodan jälkeen venäläiset käyttivät Vuoksenrannan kirkkoa kulttuuritalona, kolhoosin konekorjaamona ja navettana.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, kun oli taas mahdollista, alkoivat entiset vuoksenrantalaiset kunnostamaan paikkoja ja vuosien varrella he ovat kunnostaneet, sekä kirkkoa että sen ympäristöä. Kirkkoon on puhujalle tehty koroke ja kuoriin on kiinnitetty risti, sekä vuoksenrantalaisten sodissa kaatuneiden sankarivainajien muistotaulu. Kamennogorkin kaupunki eli entinen Antrea yhdessä Viipurin aluehallinnon kanssa lahjoitti kirkkoon puiset penkin juuri ennen vuoden 2009 muistojuhlaa. Lukittavat portit oviaukkoihin on takoraudasta valmistanut Kyösti Nikki.
Yllättäen elokuussa 2018 Vuoksenrannan Pitäjäseura sai Pietarista viestin, jossa kerrottiin Vuoksenrannan kirkonkellojen nykyinen sijainti. Dmitry Odintsov niminen historioitsija oli kiivennyt Pietarissa sijaitsevan Pyhän Jobin ortodoksikirkon kellotorniin ja nähnyt siellä Vuoksenrannan kirkon kellot. Sanojensa vahvistukseksi hän myös lähetti pitäjäseuralle kuvat kirkonkelloista.
