Ankein kulttuuritalo-palkinto jaettu

Perjantaina töiden jälkeen ajelin jälleen Raivolaan, jossa majoituin ja lauantai aamuna suuntasin Kivennavalle.
Hymy huulilla saavuin Kivennavan kirkonmäelle takakautta, sillä ennen mentiin mistä päästiin mutta Nivalla mennään mistä halutaan! Takakautta tuleva reitti on kivinen kärrypolku, jonka varrella on venäläisten datsoja. Juhannusruusut ja sireenit kukkivat ja käki kukkui. Kesä oli parhaimmillaan.

Pajarin kirkko

Kivennavan korkeimmalla mäellä, Linnamäellä on aikojen saatossa ollut seitsemän kirkkoa. Kuudes kirkko valmistui vuonna 1808 mutta suomalaiset itse polttivat sen talvisodan alussa perääntymisvaiheessa.

Seitsemäs ja viimeinen kirkko rakennettiin vuonna 1943 kannaksella rintamavastuussa olleen kenraalimajuri Aaro Pajarin toimesta. Kirkko tunnetiin nimellä Pajarin kirkko. Kirkko vihittiin käyttöön 26.9.1943.

Joulujumalanpalvelusta Pajarin kirkossa 1943, muistelevat Alli Seppänen ja Uljas Kiuru, kirjassa: Matka eiliseen.
”Sotajoulun 1943 jumalanpalveluksesta tuli valon ja toivon juhla. Selkeälinjainen uusi kirkko antoi uskoa tulevaan. Kirkon seinien ulkopuolelle jäävä pimeys ja sodan synkkyys unohtuivat, kun tutut virret kutsuivat kohtaamaan joulun. Loppumusiikin jälkeen ei olisi millään tohtinut nousta ja jättää kirkon tunnelmaa. Mieli oli oudon kevyt vielä silloinkin, kun kirkkovieras laskeutui Linnamäkeä sodan ajan todellisuuteen. Ei käynyt silloin mielessä ajatus, ettei toista joulua tässä kirkossa tule.”

Kivennavan seitsemäs kirkko, oli pystyssä 231 päivää. Kirkko tuhoutui suurhyökkäyksessä 11.6.1944.

Ankeutta

Neuvostoaikana Kivennavan kylä rakennettiin aivan toisenlaiseksi kuin se oli suomalaisten aikana. Kirkon paikka on onneksi jäänyt rakentamatta, mutta naapuriin on rakennettu ruma kulttuuritalo, joka on aikojen saatossa vielä ränsistynyt, niin ettei se enää varmasti houkuttele ketään kulttuurin pariin, vaan päinvastoin!

Ikuisuuden Portti

Sankarihautausmaalle, jonne on haudattu 158 sotilasta ja 3 lottaa, pystytettiin vuonna 1993 Kauko Ilosen suunnittelema muistomerkki ”Ikuisuuden Portti”. Katsoin muistomerkin, opastaulun ja kiersin aluetta. Kirkkoa ympäröi aikoinaan vanha hautausmaa, jossa on säilynyt Katri Paavolaisen hautamuistomerkki ja muutama yksittäinen hautakivi. Kivennapa-seura on myös merkinnyt kivillä maahan tuhoutuneen kirkon kulmat mutta niitä en pitkän heinän seasta tässä vaiheessa erottanut.

Sankarihautausmaalla käynnistin raivaussahan ja leikkasin heinän Ikuisuuden Portti-muistomerkiltä opastaululle, jonka jälkeen haravoin ja pakkasin heinät jätesäkkeihin. Jätesäkit kiskoin kulttuuritalon takana olevaan roskalavaan, sillä lähistöllä ei ollut metsää tai muuta paikkaa jonne ne olisi voinut viedä.

Kun kaikki tuli kuntooni laitoin havuseppeleen sankarihautausmaan muistomerkille ja pidin hiljaisen hetken. Pitäessäni hiljaista hetkeä, alkoi käki taas kukkua. Pala nousi kurkkuun, kun mietin miten hieno paikka Kivennapakin olisi jos se vielä olisi meidän.

Seuraavaksi kävelin vähän matkan päähän missä aukion keskellä kukki juhannusruusu ja otin siitä oksia maljakkoon vanhojen suomalaisten hautakivien luo, jotka tulivat näkyviin, kun leikkasin heinän.

Heinien seasta paljastui myös yksi kirkon nurkkakivistä.

Kivennavan kylällä, join kupin kahvia pienellä terassilla katsellen maailman menoa.

Nykyisellä Kivennavalla, se sankarihautausmaan vieressä oleva kulttuuritalo ei ole ainoa ankea asia, vaan ankeus on levittynyt vähän joka puolelle.