|

Evakkohelvetti 

Kurkijoelle ajelin illalla ja ihmettelin miten kesällä voi olla niin pimeää mutta koko taivas oli tummissa pilvissä. Tie oli huonossa kunnossa ja kaiken muun lisäksi vielä ajoin vahingossa väärälle tielle. Tien laidassa oli aina välillä kylttejä, joissa kerrottiin tien olevan ajokiellossa ja, että jokainen ajaa siellä omalla vastuullaan tien huonosta kunnosta johtuen. Jos näin kerrotaan Venäjällä, on tien oltava todella huonossa kunnossa ja sitä se oli! Välillä tiessä oli syviä vajoamia, joista osan jouduin kiertämään metsän kautta. Nopeus oli pidettävä maltillisena, sillä noihin vajoamiin ei voinut edes Nivalla ajaa. Kun huomasin ajaneeni väärälle tielle olin jo niin pitkällä etten viitsinyt kääntyä takaisin, vaan päätin mennä eteenpäin pitkän lenkin kautta, sillä arvelin sen olevan nopeampi kuin paluu. 

Kurkijoelle saavuin vähän ennen puolta yötä ja kun aloin katsoa puhelimesta reittiä majapaikkaani loppui puhelimesta virta. Puhelin oli ollut latauksessa ystävältä saadussa varavirtalähteessä, joka päätti lopettaa toiminnan juuri tuona päivänä. Kurkijoella ei ole kenttää eli netti ei toimi ja siksi olin etukäteen ottanut kartasta kuvakaappaukset ja tallentanut ne puhelimeen, jossa ne nyt olivat ja pysyivät. Onneksi Kurkijoen keskustassa oli nuorisoa seisoskelemassa, joten pysähdyin kysymään heiltä ajo-ohjetta majapaikkaani.

Majapaikka oli vaatimaton mutta palvelu oli ystävällistä. Kysyin majatalossa työskentelevältä vanhalta naiselta missä voisin keittää teetä suihkun jälkeen, niin hän ehdotti, että hän voisi tehdä minulle pientä iltapalaa jos minulla on nälkä. Lisäksi hän kertoi, että on pitänyt saunaa lämpimänä, kun arveli, että suomalaisena tykkäisin saunoa. Matkalla oli tuntunut, että kaikki menee pieleen mutta, kun yhden jälkeen yöllä istuin saunan raikkaana syömässä paistettuja perunoita ja makkaraa hapankaalilla ja join kvassia, oli olo autuas. Päivällä olin laittanut kuntoon yhden sankarihautausmaan, niin sauna ja ruoka tekivät hyvää.

Aamulla poikkesin Kurkijoella sijaitsevassa museossa ja kävin katsomassa presidentti Relanderin syntymäkodin, jonka seinään on kiinnitetty muistolaatta, jonka jälkeen ajelin sankarihautausmaalle.

Sankarihautausmaalla

Sankarihautausmaalla näky oli surullinen. Heinä oli pitkää ja horsmat pahimmillaan minua pidempiä ja minä olen 171cm pitkä. Käynnistin raivaussahan ja ryhdyin hommiin mutta siima katkeili, kun yritin leikata horsmia, jotka olivat harvinaisen paksuja. Hain Nivasta kirveen ja sillä hakkasin paksut horsmat nurin ja homma jatkui. Välillä tihkutti vettä ja keli enteili sadetta. Kun sain heinän leikattua sankarihautausmaalta, sekä sen edestä aina hiekkakenttään asti, poikkesin tien toisella puolella olevaan kauppaan ostamaan kylmää juomaa ja pidin pienen tauon.

Seuraavana oli vuorossa fyysisesti raskain vaihe eli haravoiminen ja heinien vetäminen kevytpeitteellä metsään. Vettä alkoi satamaan mutta päätin jatkaa sateesta välittämättä, jotta homma joskus valmistuisi. Sateen seurauksena heinä oli koko ajan painavampaa ja työ raskaampaa mutta lopulta tuli valmista. Keräsin pienet kukat muistomerkille ja pidin hiljaisen hetken.

Ajoin Kurkijoen toiselle rannalle missä näin laiturin ja menin uimaan, jotta sain pestyä itseni puhtaaksi. Vaihdoin työvaatteet siviileihin ja lähdin ajamaan kohti Käkisalmea. Matkalla soitin hotelli Korelaan ja kysyin löytyykö heiltä vapaata huonetta ja pian olin jo siellä. Kävin syömässä Korelan alakerran gruusialaisessa ravintolassa, jonka jälkeen menin nukkumaan, vaikka kello oli vasta yhdeksän, mutta olin väsynyt, sillä edellinen yö oli jäänyt lyhyeksi.

Elisenvaaran evakkohelvetti 

Elisenvaara, joka kuului Kurkijoen kuntaan oli tärkeä rautatieristeys ja kunnan toinen merkittävä asutuskeskus. Elisenvaaran kautta kulki Karjalan rata Viipurista Sortavalaan, sekä erilliset radat Lappeenrantaan ja Savonlinnaan. Tämän Kannaksen tärkeän rautatiesolmukohdan ratapihalla oli 14 kiskoparia. 

20. kesäkuuta 1944, jatkosodan perääntymisvaiheessa, samana päivänä, kun suomalaiset menettivät Viipurin, olivat neuvostoilmavoimat saaneet käskyn tuhota Elisenvaaran aseman, sillä suomalaisten joukkojenkuljetukset Kannaksen torjuntataisteluihin kulkivat Elisenvaaran kautta.

Kun ensimmäinen pommitus alkoi, Elisenvaaran asemalla oli kymmenen junaa, joista osa oli odottamassa pääsyä asemalle ja junissa oli yhteensä noin tuhat ihmistä. Viholliskoneet eivät kohdanneet lainkaan ilmatorjuntaa, eikä ilmahälytystä annettu, joten pommikoneet huomattiin vasta niiden jo ollessa paikalla. Neuvostoarmejan pommikoneet moukaroivat yli 80 pommikoneen voimin asemaa kolmessa pommitusaallossa. Ensimmäistä pommitusta seurasi nopeasti toinen pommikonelaivue ja vain muutaman minuutin kuluttua saapui kolmas laivue.

Lähes kokonaisia perheitä menehtyi tämän ilmahyökkäyksen seurauksena. Erään pienen tytön isä oli kaatunut aiemmin sodan aikana ja Elisenvaarassa häneltä kuoli kaksi sisarusta ja äiti. Toinen tyttö, joka oli 9-vuotias, menetti samana päivänä seitsemän perheenjäsentä, koko ydinperheensä. Räisäläläisiä evakkoja kuljettanut juna koki kovimman kohtalon. Kaksi härkävaunua sai täysosuman ja lähes kaikki näissä vaunuissa olleet kuolivat. Yli 150 tunnistettua ihmistä kuoli mutta pommituksen seurauksena katosi jäljettömiin useita ihmisiä ja monia ei pystytty tunnistamaan, joten todellinen uhriluku jää ikuisesti epätarkaksi. Kurkijoen hautausmaahan haudattiin pommituksen jälkeen yli 30 tuntematonta pommituksen uhria. ”Tuntematon tyttönen, vaalea tukka. Ei muita tuntomerkkejä, koska vain osa päätä ja toinen olkapää jäljellä”, kuvailee sota-arkiston uhrilista erästä kuollutta.

”Pakoon ei ehtinyt. Heittäydyin ainoaan mahdolliseen suojaan, kiskojen väliin. Sinne syöksyivät veturimiehetkin veturin päältä. Sanaakaan ei vaihdettu. Kaikki tajusivat, että nyt on tapahtumassa hirveä tuho. Tiesimme, että asemalla oli ainakin tuhat ihmistä, ja pommien jytke oli käsittämätöntä. Joka puolella asema-alueella tuntui räjähtelevän ikuisuuden ajan, vaikka kuulo meni jo ensimmäisessä räjähdyksessä. Oli kai ollut korva ratakiskoa vasten. Pommiryöppy tuli juuri siihen, mihin se oli tarkoitettukin, eli keskelle junarykelmää. Siellä olivat räisäläisten evakkojuna ja sotilasjunat.” Näin kertoo Eero Laukkanen kokemuksistaan neljätoistavuotiaana teoksessa Vaiettu Elisenvaaran pommitus – Evakkohelvetti. Pommituksen jälkeen oli ratapihalla vain yksi 14:sta raiteesta kunnossa. Asemarakennus kärsi vaurioita ja kaikki viestiyhteydet katkesivat.

Elisenvaaran pommitus on Suomen kaikkien aikojen tuhoisin siviilipommitus ja uhrit pääsääntöisesti kodeistaan pakenemassa olleita naisia ja lapsia. Elisenvaaran pommituksesta vaiettiin aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Asiakirjat julistettiin salaisiksi ja päämaja kielsi aikanaan kertomasta uhreista muille kuin lähiomaisille. Valvontakomission takia ei tapahtumasta uskallettu kirjoittaa ja vaikka tiedotusvälineet olisivat tietoja saaneetkin, olisi sensuuri joka tapauksessa estänyt niiden julkaisemisen.

Pommitettu evakkojuna saapuu Jyväskylään 

Elisenvaaran pommituksen runtelema juna saapui Jyväskylän asemalle pommitusta seuraavana päivänä. Evakkojunat pysähtyivät aina hetkeksi Jyväskylään, jossa suojeluskunnan ja lottien toimesta Lounaispuistoon perustetussa huoltopaikassa evakoille tarjottiin ruokaa, jonka jälkeen junat jatkoivat matkaa eri puolille Suomea.

Huoltopaikasta vastanneen toimikunnan puheenjohtajana ollut Johannes Hämäläinen kuvasi päivän tapahtumia Räisäläläinen-lehdessä vuonna 1984: ”Asemalta kulki hiljainen ja järkyttynyt ihmisjono puistoon, huoltopaikkaamme. Kenellä oli verta vuotavia ruhjevammoja missäkin, ja mukana olleet lapset eivät jaksaneet edes itkeä. Tulijat kertoivat kokemastaan ja näkemästään. Näky oli järkyttävä. Mutta lotat pesivät, pukivat, jakoivat ruokaa ja juomaa.” Hämäläinen kertoo, että tämän jälkeen pellavaiseen pukuun puettu vanha mies löi kepillään lattiaan ja alkoi kirkkaalla äänellä laulaa virttä: Kiitos sulle, Jumalani. – Koko ”kuolemanjunan” väki yhtyi lauluun. Me emme kyenneet yhtymään kiitoslauluun, sillä me itkimme kaikki.”

Lisää artikkeleita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.