Sadetta luvassa

Aamu oli taas aurinkoinen, kuten kaikki aamut olivat olleet viimeisten kolmen viikon aikana, jotka olin kesälomaa luovutetussa Karjalassa viettänyt. Säätiedotus kuitenkin lupasi sadetta seuraaville päiville iltapäivästä alkaen, joten painoin kaasua vähän tavallista reippaammin, jotta olisin valmis ennen sadetta.

Ajelin kohti Värtsilää iloisella mielellä. Stereot puuhasivat ja hiukset hulmusivat, kun ajelin ikkunat auki. Saattoi pieni hymy tai peräti virne käydä kasvoilla, kun muistin, että olen menossa rajavyöhykkeelle. Rajavyöhykkeille tarvitaan Venäjällä erilliset luvat mutta minä en ollut lupia hakenut. Olin katsonut monisivuisia hakukaavakkeita ja todettuani, että minun olisi pitänyt vielä täyttää kolmet eri kaavakkeet, päätin vain jättää luvat hakematta ja luottaa puhetaitooni ja Nivan punaisiin kilpiin. 

Pian olikin edessä tarkastuspiste, jossa miliisi viittoili pysähtymään. Toivotin iloisesti huomenta ja työnsin miliisin käteen passin ja venäläisen henkilökorttini. Miliisi pyysi vielä rajavyöhykelupaa, jolloin kerroin ettei minulla ole sellaista ja jatkoin, että olen menossa käymään suomalaisten sotilaiden haudalla. Tässä vaiheessa paikalle saapui toinenkin miliisi, joka halusi tietää kuinka pitkän aikaa viipyisin haudalla. Vastasin, että noin puoli tuntia jos ruoho on leikattu ja kaikki on kunnossa, sillä silloin laitan ainoastaan kukat, valokuvaan ja tarkistan paikat. Jos ruoho on pitkää, leikkaan sen ja laitan kaiken kuntoon, niin siinä tapauksessa haudalla kuluu neljä viis tuntia. Hetken keskustelun jälkeen miliisit menivät soittamaan jonnekkin, ehkä Karjalan Tasavallan rajatoimistoon, jonka alueeseen Värtsilä kuuluu. Pian minut pysäyttänyt miliisi palasi ja ilmoitti, että saisin jatkaa matkaa Värtsilään. Kiitin miliisiä, toivotin iloista päivää ja kaasuttelin eteenpäin.

Suomen aika

Tohmajärven kunnassa sijainneen Värtsilän kylän teollinen kehitys alkoi vuonna 1834 sahan perustamisesta. 1850-luvulla pitäjään saatiin rautatehdas, joka käsitti kaksi masuunia, kankirautavasaran, nippuvasaran ja mekaanisen verstaan. Rautatehtaasta kehittyi Wärtsilä-nimellä tunnettu yritys. Perustettujen rautaruukin ja sahojen ympäristöön syntyi tehdasyhdyskunta. 

Värtsilän kylästä oli pitkä ja hankala matka Tohmajärvelle kirkkoon, minkä johdosta seurakunta yhdessä tehtaan johdon kanssa päättivät perustaa Värtsilän tehdasseurakunnan. Tehdasseurakunta sai oman kirkon ja pastorin vuonna 1867 ja vuonna 1909 se erosi omaksi seurakunnaksi, kun myös Värtsilän kunta itsenäistyi. Värtsilän puukirkon suunnitteli tehtaanjohtaja Paul Hendunen ja tehdas myös maksoi papin ja kanttorin palkan. Värtsilän ensimmäiseksi papiksi, tuli Johannes Sahlman, joka siirtyi myöhemmin Korpilahdelle ja sieltä Sortavalan kirkkoherraksi. Kirkko sijaitsi rautatehtaan kaakkoispuolella puistomaisella kirkonmäellä. Kirkko oli puinen pitkäkirkko, jossa oli korkeat goottilaistyyliset ikkunat, sekä nelikulmainen kellotorni, jonka katto oli kahdeksankulmainen kupu. Kellotornin huippua koristi risti. Sisäkattona oli valkoinen laudoitettu holvi. Kirkkosalia kaunistivat koristeellisella katoksella varustettu saarnatuoli ja kynttiläkruunut. Ristiinnaulittua Kristusta esittävän alttaritaulun kirkko sai lahjaksi Pietarin suomalaisilta. Sen oli maalannut tuntemattomaksi jäänyt venäläinen taiteilija. Urut kirkkoon hankittiin vuonna 1891.

Kirkon eteen Värtsilän seurakunta perusti vuonna 1918 sankarihautausmaan, johon haudattiin viisi vapaussodan sankarivainajaa. Sankarihautausmaalle pystytettiin graniittinen sankaripatsas. Samaiselle sankarihautausmaalle haudattiin myös 79 talvisodassa ja 128 jatkosodassa kaatunutta sotilasta.

Jatkosodan alettua vetäytyvät venäläiset sytyttivät Värtsilän kirkon tuleen 10.7.1941. Jäljelle jäi vain perustukset ja kirkon portaat. Tuhotun kirkon paikalle venäläiset rakensivat kirkon, joka vihittiin käyttöön vuonna 2010. Tämä venäläisten rakentama kirkko on kaukana siitä ylväästä kirkosta, joka Suomen aikaan paikalla seisoin.

Sankarihautausmaalla

Tiesin, että minun piti katsoa milloin tien vasemmalla puolella näkyisi keltainen puurakennus, jossa on vaatimaton torni, sillä se olisi kirkko, jonka edessä sankarihautausmaa sijaitsi. Pian kyseinen rakennus tuli näkyviin ja hiukan edempänä jätin auton kaupan vieressä olevalle parkkipaikalle, jonka toisella puolen virtasi joki.

Valkoisella puuaidalla aidatun sankarihautausmaan alueen sisällä oli kivinen muistomerkki, sekä kaksi puista ristiä, luterilainen ja ortodoksinen.

Rakenteet olivat kunnossa mutta heinä pitkää, niin hain raivaussahan Nivasta ja aloin hommiin. Ilma oli painostavan nihkeä, enteili ukkosta. Raivaussahan siima katkeili jatkuvasti, kun heinikossa oli vodkapulloja ja oluttölkkejä eikä kestänyt kauaa, kun siima loppui. Minulla oli Nivassa lisää siimaa, joka minun tuli itse kelata raivaussahan omaan kelaan, sillä Venäjältä en ollut löytänyt oikeanlaista vaihtokelaa, jonka olisi voinut vain painanut paikalleen. Siiman kelaus kuulostaa yksinkertaiselle mutta sain siitä todellisen show’n aikaan! Onneksi kukaan ei ollut näkemässä! Sain siiman sekaisin ja sotkuun, niin että lopulta jouduin leikkaamaan siimaa useammasta kohdasta. Jos tuo ”helppo” siiman vaihto olisi videoitu ei kukaan koskaan edes ajattelisi kelaavansa siimaa itse, vaan tilaisi oikeanlaisia vaihtokeloja vaikka maapallon toiselta puolelta, sillä niin paljon hommaan kului aikaa ja energiaa ja siimaa meni hukkaan. Kun siinä siiman kanssa taistelin, näin miliisiauton ajavan ohi ja mielessäni rukoilin, että älkää vain tulko katsomaan tätä siiman kelausta! Onnekseni näin heidän palaavan hetken päästä. Kävivät varmaan Nivan luona tarkistamassa, olenko siellä minne kerroin meneväni.

Lopulta siima tuli kelattua ja heinä leikattua, jonka jälkeen vedin haravoidut heinät kevytpeitteellä metsään. Seuraavaksi kitkin hiekkaisen keskikäytävän, sillä siinä kasvoi heinää.

Ensimmäisiä sadepisaroita alkoi tulla, kun keräsin kukkia muistomerkille. Pidin hiljaisen hetken ja vielä nappasin pari valokuvaa ennen kuin lähdin juosten viemään ensimmäistä erää tavaroista Nivalle. Kun palasin hakemaan loppuja tavaroita, satoi jo kunnolla. Saatuani loput tavarat autoon juoksin vieressä olleeseen kauppaan, jossa ostin juotavaa ja jäin juttelemaan myyjän ja yhden paikallisen naisen kanssa noin vartiksi, sillä en halunnut kastua enempää ja vettä tuli kuin saavista kaataen. Kun sade vähän hellitti, toivotin naisille hyvät jatkot, juoksin Nivaan ja käänsin keulan etelään ja otin suunnaksi Sortavalan. Jos ei olisi satanut, olisin jatkanut pohjoiseen Korpiselkään.

Nivan ikkunat vetivät huuruun, sillä vaatteeni olivat märät, ensin hiestä ja sitten sateesta. Väsytti. Olin ollut reissussa kolme viikkoa. Ajanut noin 1500 kilometriä. Toisin paikoin olin edennyt matelemalla, väistellen pahimpia kiviä ja jossain seisonut tien varressa tunnin odotellen, että kaatunut kuorma-auto saatiin ylös ja tie avattua. 13 sankarihautausmaata ja kesän kovimmat helteet. Houkutus painaa kaasua ja ajaa suorilla kotiin Pietariin nukkumaan, oli todella suuri. Siinä ajellessa kuitenkin laskin, että elokuun viimeinen päivä, jolloin minun on ylitettävä raja Suomeen tulee kuitenkin niin nopeasti, että on jatkettava, jotta kerkiäisin käydä jokaisella sankarihautausmaalla.

Hyvä ruoka, parempi mieli

Hyvä ruoka, parempi mieli – sanoo sanonta, niin päätin, että suihkun jälkeen syön kunnolla ja otan lasin tai kaksi hyvää viiniä ja seuraavana päivänä en tee mitään, vaan makaan vaikka koko päivän äxänä hotellin sängyllä, niin jaksan taas jatkaa.

Seurahuoneen vastaanoton nainen kysyi minne olen jättänyt haravan, kun kirjauduin sisään. Kerroin, että nyt minulla on auto, joten harava on siellä enkä tuo sitä enää huoneeseen, niin kuin aiemmin. Oli kiva, kun minut muistettiin ja toiveeni toteutettiin eli pääsin asumaan ylimmän kerroksen huoneeseen, jota käytetään vain kesäisin ja huone on melkein alkuperäisessä kunnossa.

Suihkun jälkeen suuntasin Laatokan rantamaisemiin Datsa Winteran ravintolaan syömään, jossa minut tai minun jättämäni tippi muistettiin ja minulle järjestettiin pikaisesti pöytä haluamaani paikkaan ja palvelu oli aivan loistavaa.