Viimeinkin Vuokselaan

Olin etukäteen jo päättänyt, että en lähde Nivalla ajamaan Vuokselaan, vaan haluan venekyydin Vuoksen yli, sillä se olisi nopein tapa. Katsoin kartasta Vuoksen rannalla olevan paikan, joka tarjosi veneretkiä ja ajoin kyseisen paikan pihaan. Paikalla oli kaksi nuorta miestä, jotka kertoivat, että omistaja ei ole paikalla, sillä veneretkiä ei kyseiselle päivälle ollut varattu. Hetken siinä neuvoteltuamme toinen miehistä lupasi lähteä käyttämää meitä Vuokselassa.

Ilma oli vähän pilvinen mutta niin lämmin, että pieni viima tuntui kivalle, kun veneellä yritimme Vuoksea. Matka meni tosi nopeasti ja pian olimme toisella rannalla. Ohjeistin miestä ajamaan veneen laiturin viereen ja kiinnittymään siihen. Nousimme venäläisen työkaverini Ninan kanssa laiturille ja lähdimme kohden sankarihautausmaata.

Vuokselan sankarihautausmaa sijaitsee yksityisen henkilön mailla ja myös laituri, johon kiinnitimme veneen kuului kuuluu samalle omistajalle. Sankarihautausmaa on Vuoksen rantatöyräällä ja sankarihautausmaan takana on omistajan mökkejä, joiden takana on Vuokselan kirkko.

Sankarihautausmaalta heinä oli vasta leikattu ja koko sankarihautausmaan alue oli siisti. Olin käynyt Vuokselassa edellisen kerran lopputalvesta, kun oli viimeiset hetket kävellä Vuoksen jäällä ja sitä edellisen kerran syksyllä juuri ennen lumien tuloa. Tiesin, että Vuokselan sankarihautausmaan alueesta oli Vuokselan Pitäjäseuralla ollut 25 vuoden hallintasopimus, joka päättyi vuonna 2021. Sopimuksen jatkumisesta oli neuvoteltu mutta korona-pandemia pysäytti neuvottelut. Kävin Vuokselassa useamman kerran ja viimeisen kerran vain muutama päivä ennen kuin palasin Suomeen, sillä halusin varmistua, että sankarihautausmaa oli entisellään.

Sankarihautausmaalla kaikki näytti olevan kunnossa, sekä kivinen muistomerkki, että iso risti, joka on pystytetty samaan kohtaan, johon iso risti jäi paikalleen, kun Vuokselakin jouduttiin pakkoluovutuksen myötä jättämään. 

Valetut pienet ristit

Siellä täällä oli valettuja ristejä, joista kaikista uupui toinen vaaka-sakara. Olen katsellut vanhoja valokuvia mutta niissä en ristejä ole huomannut mutta ilmeisesti nuo ristit kuitenkin ovat Suomen ajalta. Osaisikohan joku kertoa noista pienistä valetuista risteistä lisää?

Rajapylväs

Kun olimme katsoneet sankarihautausmaan alueen, näytin Ninalle vanhan Vuokselan ja Äyräpään kuntien välisen  rajapylvään. Otin rajapylväästä vain lähikuvat teksteistä mutta en koko pylväistä.

Vuokselan kirkon katsoimme vain ulkoa päin, jonka jälkeen kävelimme hiekkatietä pitkin kauemmaksi, sillä toivoin löytäväni kukkivia kanervia sankarihautausmaan muistomerkille. Aika heikosti kanervia löytyi mutta sain sentään pienen kimpun , jotka sankarihautausmaalla laitoin muistomerkille ja pidin hiljaisen hetken.

Nina ja veneen kuljettaja lähtivät kävelemään kohti laituria, kun näkivät mökeiltä päin lähestyvän miehen. Minä tein toisin ja lähdin kävelemään miestä vastaan. Tervehdin miestä ja kun olin tarpeeksi lähellä ojensin käden, kättelimme ja samalla esittelin itseni. Mies sanoi nimensä ja kertoi työskentelevänsä alueen omistajalle. Kiitin miestä, että sankarihautausmaan nurmikko oli ajettu, johon mies vastasi, että se kuuluu hänen työhönsä. Hetken siinä juttelimme. Mies kertoi olevansa Uzbekistanista töissä Venäjällä jolloin tietysti kysyin mistä päin  Uzbekistania hän on kotoisin, jolloin selvisi, että olin käynyt hänen kotikaupungissaan. Mies saattoi minut laiturille ja sanoi, että haudalla voi aina tulla käymään. Kun istuin veneessä Vuokselan jäädessä taakse mietin, että toivottavasti Vuokselan sankarihautausmaa pysyy hauta-alueena myös tulevaisuudessa eikä siihen rakenneta mitään, vaikka sankarihautausmaan kohta on alueen paras ranta-alue.

Saarniaistenkosken voimala 

euraavaksi ajelimme Sakkolassa virtaavalle Saijanjoelle, jossa aikoinaan sijaitsi vuonna 1928 rakennettu vesivoimala. Saijanjoki on hiljalleen virtaava joki, jonka Koskenniskalla sijaitsevassa Saarniaistenkoskessa voimalaitos sijaitsi, noin kolme kilometriä länteen Petäjärven asemalta. Ennen talvisotaa tämä Saarniaistenkosken voimala oli yksi suurimmista ja tehokkaimmista vesivoimaloista koko Suomessa. Sähkön jakelusta huolehti Petäjärven Sähkö Oy. Vesivoimalalla oli suuri merkitys Sakkolan kehitykselle ja Petäjärven kylä oli ensimmäisiä paikkoja Sakkolan kunnassa, joka sai sähkön vuonna 1928, sijaitsihan sähkölaitos oman kylän alueella.

Voimalaitoksen omistaja oli Lennart Sääksjärvi. Alempana koskessa oli lisäksi Sääksjärven omistama turbiinilla pyörivä Petäjärven saha ja mylly. Sääksjärven talo, jossa hän asui vaimonsa ja 4 lapsensa kanssa, sijaitsi voimalaitoksen lähellä. Sodan aikana Lennart Sääksjärvellä oli Petäjärven asemalla sähköllä käyvä mylly.

Saarniaistenkosken voimalan ympäristöön on venäläiset rakentaneet eri pituisia ulkoilureittejä, joiden varrella on tauko- ja grillauspaikkoja. Yllätyin autojen ja ihmisten määrästä, kun saavuimme perille. Koski kohisi ja vanhasta voimalaitoksesta on osia säilynyt tähän päivään saakka. 

Valokuvasin koskea ja sitä mitä voimalaitoksesta on jäljellä, jonka jälkeen jatkoimme ulkoilureitillä kauniissa Saijanjoen rantamaisemissa nuotiopaikalle. Sytytin nuotion, jotta saimme grillattua makkaraa ja sen kylkeen minulla oli mukana salaatteja, leipää ja muuta evästä.

Saijanjoella ulkoilun jälkeen nousimme Nivaan ja käänsimme nokan kohti Pietaria. Oli sunnuntai ilta, pitkä viikonloppu takana ja aika palata töihin. Samoin kuin joka sunnuntai lumien lähdöstä alkaen, ajoimme ruuhkaisissa jonoissa kohti Pietaria. Perjantaisin jonot matelevat ulos kaupungista, kun kaupunkilaiset suuntasivat datšoille ja sunnuntaisin taas palataan ruuhkassa takaisin kaupunkiin.