Poltetun maan taktiikkaa 

Kevättalvella vuonna 1940, kaikki aavistavat, että sota on hävitty ja koti menetetty. Summan yllä kaiken aikaa jylissyt taukoamaton ukkonen oli tauonnut ja kolonnat, jotka öisin olivat kuljettaneet muonaa ja ampumatarpeita kohti itää olivat aloittaneet kaikenlaisten tarvikkeiden kuljetuksen taakse, kohti länttä.

Talvisodan puolustuslinja, Mannerheim-linja, kulki Johanneksen kautta. Rintaman läheisyyden vuoksi pitäjästä oli heti sodan sytyttyä alettu evakuoida ihmisiä ja karjaa. Latoihin kerätty sato oli puitu öisin, pakattu junan vaunuihin ja viety pois samoin kuin polkupyörät ja ompelukoneet. Kun sellutehtaan veturia vietiin pois, sen jäljessä oli laite, joka irrotti ja väänsi ratakiskot. Viestimiehet purkivat jopa puhelinlangat teiden varsilta käytettäväksi muualla. Johannes oli enää vain riisuttu versio itsestään.

Raskas tehtävä

Poltetun maan taktiikkaa on käytetty yhtä kauan kuin on ollut sotia ja sodassa, sotilaan tehtävä on täyttää annetut tehtävät. Osa näistä tehtävistä oli sellaisia, että sotilaat eivät koskaan puhuneet niistä. Sotapoliisin valtuuksin Johanneksen suojeluskunnassa toiminut mies, kantoi raskasta salaisuutta sisällään koko elämänsä ajan mutta kirjoitti siitä tekstin kuin tunnustuksen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen syntymä­pitäjänsä Johanneksen evakkojen lehdessä Johannekselaisessa.

Tekstissä mies muistelee:

Eräänä iltana haettiin ryhmänjohtajat esikuntakorsulle. Siellä vakavan näköinen luutnantti puhui: ”Teille on määrätty ylemmältä taholta raskas tehtävä. Aamulla heti kello 6 on teidän nopeasti sytytettävä palamaan kaikki rakennukset alueella Vaahtola; asemaseutu mukaan­luettuna, Metsäkylät; vanha ja uusi, Ämmäsuonmäki, Rokkala ja lopuksi Kirkkoniemi puuvarastoineen.”

Viimeiselle tehtävälle varusteiksi sai ottaa vain aseet sekä leipälaukut, joihin otettiin kuivamuonaa ja patruunat. Kaikki muu tuli jättää korsuun, joka myös tuli polttaa.

Miehet veivät bensiinipullot jo yöllä tienvarsille nopeuttaakseen tehtävää. Räjähteet, joita taloihin vietiin, olivat sotapoliisin tekemiä. Hän kertoo tekstissään, miten oli valmistanut ne alkutalvesta. Niillä oli tarkoitus räjäyttää teitä ja tuhota rintaman läpi mahdollisesti päässeitä panssarivaunuja, mutta nyt ne vietiin ystävien, tuttujen ja sukulaisten taloihin ja työpaikkoihin odottamaan polttopulloja.

”Minkäänlaista liikkujaa emme enää nähneet, eikä tykkienkään jylinää kuulunut ja varsin oudoilta vaikuttivat tyhjiksi riisutut puhelinpylväätkin siinä kuunvalossa. Tulipa mieleeni ajatus, että jos tämä onkin vain pahaa unta.

Talojen palaessa tulen humina ja palavien rakennusten räiske oli kaamea ja kätki kaiken muun äänen. Tulipalojen loiste teki koko merenselän niin valoisaksi että vaistomaisesti hiihdimme lähempänä saariston rantoja aina Päätilän lahteen, josta nousimme maalle.

Seisoessamme siinä suksilla koko näköpiiri kaakon suunnalla, taivas ja hanget, hehkui punaisena takanamme kaikkien rantakylien palaessa, mutta edessämme tulevaisuus synkempänä kuin mikään yö. Käänsin sukseni metsään päin ja sanoin pojille lähdetään. Emmekä enää katsoneet taakse.”

Ei pelkkää kurjuutta

Monet luulevat, että luovutettu Karjala oli pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta mutta totuus on toinen. Kannaksella ilmasto oli parempi kuin muualla Suomessa ja maaperä viljava. Viidesosa Suomen bruttokansantuotteesta tuli luovutetusta Karjalasta. Siellä oli paljon teollisuutta.

Johannes oli yksi Suomen vauraimmista kunnista. Viipurin läheisyys loi kysyntää kalalle ja maanviljelijöiden tuotteille, Hackmanin sellutehdas toi töitä ja hyviä veronmaksajia, ja Uuras oli tuohon aikaan maailman suurin puu­tavaran vientisatama.

Ristimäen uusi hautausmaa 

Johanneksen toisella sankarihautausmaalla, joka sijaitsee Ristimäen uudella hautausmaalla katsoin muistomerkin ja vanhat hautakivet ja huomasin kahdessa hautakivessä töhryjä. En ollut varma olivatko ne ilmestyneet viime vierailuni jälkeen, joten kuvasin ne lähetettäväksi Suomeen tiedoksi Pitäjäseuralla.

Täällä ei ollut tarvetta käynnistää raivaussahaa, sillä koko sankarihautausmaan alue on kauniin pehmeän sammalen peitossa. Haravoin ketjulla aidatun sankarihautausmaa alueen, sekä ympärillä olevat tien kohdat, sekä lähistön roskalaatikon ympäryksen.

Olin unohtanut hankkia kukat muistomerkille, niin palasin sankarihaudalle seuraavana päivänä, joka sattui olemaan yksi Venäjän virallisista haudoilla vierailu päivistä.

Hautausmaalla katselin ympärilleni ja näytti, että joka haudalla joko siivottiin, laitettiin uusia muovikukkia tai ruokailtiin. Minulla oli pieni kimppu valkoisia krysanteemeja, jotka laitoin muistomerkille, jonka jälkeen astuin muutaman askeleen taaksepäin pitämään hiljaisen hetken. Siinä seistessä mietin mitä kaikkea nuo sammalen alle haudatut miehet ovat joutuneet sodassa tekemään ja kokemaan. Mitä salaisuuksia he ovat pitäneet ja ehkä vieneet mukanaan hautaan. Kyyneleet pyrkivät esiin, joten pakotin itseni ryhdistäytymään, työnsin ajatukset syrjään ja lähdin pää pystyssä kävelemään kohti autoa, tietäen, että minua seurasi useampi kymmen silmäpari.