Luvatta rajavyöhykkeelle

Mennessäni aamupalan jälkeen laukkuni kanssa ulos majapaikastani tunsin ilman viilenneen todella paljon yön aikana. Olin lähdössä liikkeelle farkkuhameessa ja t-paidassa, niin kuin melkein koko kesän mutta nyt etsin Nivasta neuletakin ja puin sen päälleni ennen kuin lähdin ajamaan. Yöllä oli satanut vettä reippaasti, sillä paikoin oli isoja lätäköitä ja taivas oli harmaa, enteili lisää sadetta kuten säätiedotus lupasi.

Olin matkalla pohjoiseen Ilmeeseen Rautjärvelle. Tiesin, että minun pitäisi ajaa sisämaan kautta, sillä minulla ei ollut rajavyöhykelupaa, joten en saisi ajaa rajan pinnassa kulkevaa tietä Ilmeeseen mutta päätin kuitenkin yrittää. Ajoin Ensoon päin ja hiljensin kun lähestyin miliisin tarkastuspistettä mutta minulle näytettiin ehkä punaisien rekisterikilpien ansiosta, että saan jatkaa matkaa, niin tyytyväisenä lähdin ajelemaan kuoppaista hiekkatietä kohti pohjoista. 

Rovasti Salomaan muistoja

Etsiessäni tietoa Ilmeestä löysin mielenkiintoisen muistelmateoksen Rajaristin kylät, jossa entiset ilmeeläiset muistelevat elämää Ilmeessä. Talvisodan evakuointi alkoi 13.3.1940, kun Moskovan rauhansopimuksen yksityiskohdat julkaistiin. Uuden rajanvedon tähden piti lyhyessä ajassa rajaseudulta siirtää yli 100 000 ihmistä ja heidän omaisuutensa mukaan lukien kymmeniä tuhansia eläimiä rajan toiselle puolelle.

Ilmeen kappeliseurakunnan kirkkoherra, rovasti Arvo Salomaa muistelee kirjassa Rajaristin kylät, kuinka evakuointi aiheutti Rautjärven keskustan alueelle kahden viikon ajaksi taukoamattoman vaelluksen ja aiheutti paljon erikoisia tilapäisjärjestelyjä.  Kirkkoon oli pahimmillaan majoitettu 1000 rintamalta tullutta työvelvollista ja tuo tieto sai minut pohtimaan, että kirkossa taisi olla melko ahdasta, sillä tuskin Ilmeen kirkko mikään suurkirkko oli. Etsinnästä huolimatta en löytänyt mistään tietoa, minkä kokoinen kirkko Ilmeen kirkko oli. Salomaa myös muistelee, kuinka tykkiosasto 400 hevosen kanssa majaili metsässä Yläpappilan takana ja toinen samanlainen osasto metsässä apteekin lähistöllä. Uuden rajan sisäpuolelle matkalla olevia evakkoja majoitettiin kaikkiin mahdollisiin paikkoihin yksityiskoteihin, väentuville ja pitäjäntuvalle. Teiden varret täyttyivät evakkojen tavaroista ja paperiset viljasäkit vettyivät pilalle. Kylän kaivoista loppui vesi, niin avannoista sitten kannettiin vettä sekä hevosten, että ihmisten juotavaksi. Ongelmia aiheuttivat myös karjan hätäteurastukset, joita jouduttiin suorittamaan talojen pihoilla. Monet evakoista olivat nousemassa junaan, jolla jatkaisivat määrätylle siirtopaikkakunnalle mutta junaan sai ottaa vain kaksi lehmää yhtä perhettä kohden ja siksi eläimiä teurastettiin.

Kaunista, kylmää ja sadetta

Maisemat olivat kauniit. Jossain joki oli aivan tien lähellä, joten piti ihan pysähtyä ja käydä lähempänä katselemassa mutta ensin oli laitettava farkut jalkaan, sillä ulkona oli kylmä. Välillä sateli vähän vettä mutta ennen Ilmeetä vettä alkoi tulla ihan kaatamalla. Köröttelin Nivalla hiljakseen, kun näkyvyyttä ei ollut juuri lainkaan ja säikähdin, kun yhtäkkiä joku hyppäsi melkein Nivan eteen ja näytti pysähtymismerkkiä. Miliisihän se siinä, joten pysähdyin ja avasin Nivan ikkunaa ja samalla menin kauemmaksi ikkunasta, sillä ulkona vettä tuli kaatamalla ja sitä satoi myös sisään. Työnsin ikkunanraosta miliisille paperit, jolloin hän tietenkin kysyi rajavyöhykelupaa. Kerroin ettei minulla ole lupaa ja jatkoin etten ollut lupaa hankkinut, sillä pääsin Värtsiläänkin ilman virallista lupaa. Olin katsonut, että Ilmee kuuluu saman luvan piiriin kuin Värtsilä ja siksi mainitsin Värtsilän. Miliisi meni autoonsa soittelemaan jonnekin ja minä istuin ja odotin. Vettä tuli kaatamalla ja mietin, miten oli mahdollista, että miliisi oli seisomassa ulkona tien vieressä, kun ajoin paikalle eikä hän ollut sisällä autossa. Ihan kuin hän olisi tiennyt, että olen tulossa ja olisi odottanut minua. 

Oltiin puolessa päivässä mutta ulkona oli pimeää. Siinä odotellessa mietin, että Ilmeen sankarihautausmaalla, sateen takia otan vain kuvat ja laitan muistomerkille matkalla keräämäni luonnonkukat, jonka jälkeen jatkan matkaa. Aika pitkä aika vierähti ennen kuin miliisi palasi. Hän kertoi, että saan mennä sankarihautausmaan muistomerkille mutta hänen kanssaan, joten ajoin miliisin perässä muistomerkille. Laitoin saappaat jalkaan ja sadetakin päälle ja kahlasin pitkässä heinässä muistomerkille. Miliisi ei onneksi tullut ulos vaan istui autossaan odottamassa. Laitoin kukat muistomerkille, paljastin pääni ja pidin hiljaisen hetken. Hiljaisen hetken jälkeen kiskoin taas hupun päähän ja katselin ympärille. Vähän matkan päässä oleva kellotorni, joka on kaikki mitä on jäljellä Ilmeen kirkosta, erottui vain hämärästi rankkasateen takia. Otin muutaman kuvan sekä sankarihautausmaan muistomerkistä, että kellotornista mutta sateen tähden melkein kaikki kuvat epäonnistuivat.

Kuvat otettuani kävelin miliisin auton luokse ja kiitin häntä ja kerroin jatkavani matkaa Hiitolan suuntaan ja poistuvani pian rajavyöhykkeeltä. Hiitolaan päin johtavalla tiellä miliisillä oli oikein puomi, joten mietin, että jos olisin ajanut sisämaan kautta olisikohan päässyt tuosta tarkastuspisteestä läpi vai olisiko minut käännytetty takaisin. Hiitolan hautausmaan kohdalla ajelin hiljakseen ja toivoin, että seuraavana päivänä ei sataisi, jotta pääsisin hommiin. Ajelin majapaikkaani kohti ja olin kiukkuinen itselleni. Olin varannut majoituksen sillä perusteella, että mökkialue oli kaunis, järven rannalla ja pääsin illalla saunaan mutta kun olin koko päivän jo körötellyt hiekkatietä, niin majapaikkaan johtava vielä huonokuntoisempi tie meinasi olla liikaa. Lopulta olin kuitenkin perillä mökkikylässä ja sadekin lakkasi jossain vaiheessa iltaa, niin pääsin vähän myös ulos kävelemään ja nauttimaan kauniista maisemista.