Menu
> Matkapäiväkirja / Impilahti

Raja-Karjalassa, Impilahdella

Kesän Karjalan kierrokselta muutamat asiat eri paikkakunnilta ovat jääneet harvinaisen hyvin mieleeni – Muolaasta hyttyset, Antreasta humalainen, joka kiipesi Nivan katolle ja seuraavasta kohteesta eli Impilahdelta ensimmäisenä mieleeni tulevat paarmat.

Impilahti sijaitsi Raja-KarjalassaLaatokan rannalla. Ennen Talvisotaa vuonna 1939 oli Impilahden asukasluku 14 500. Impilahden suurin taajama oli teollisuuskeskus Pitkäranta ja hallinnollinen keskus oli Impilahden kirkonkylä.

Kuvasin Impilahden keskustaa, kun istuin kupan portailla syömässä jäätelöä.
Pitkäranta oli Suomen aikaan tunnettu teollisuudesta

Pitkäranta oli koko Suomen alueella tunnettu teollisuuspaikkakunta, jolla oli pitkä historia. Pienimuotoinen teollisuus alueella oli alkanut jo 1600-luvulla, jolloin pitäjässä oli paljon eri alojen käsityöläisiä. Pitäjässä valmistettiin myyntiin muun muassa tervaa ja aseita ja parkittiin nahkoja. Lisäksi Karjalan rubiineiksi kutsuttuja eräänlaisia jalokiviä, vietiin Ruotsiin asti.

Seuraava askel teollistumisessa oli sahojen perustaminen, alueellahan oli hyvät vesireitit ja paljon metsää. Vuonna 1752 perustettiin saha Koirinojalle ja muutamaa vuotta myöhemmin Syskyälle, Pitkärantaan ja Petrakoskelle. Puutavaran kuljetus vesitse kehitti laivanvarustusta ja sekä sahat, että laivat tarvitsivat runsaasti työvoimaa, jonka seurauksena paikkakunnalle muutti lisää väkeä.

Kun alueelta löydettiin kuparimalmia Pitkärantaan perustettiin kaivokset, jotka aloittivat toimintansa samoihin aikoihin sahojen kanssa. Kuparin lisäksi Pitkärannan kaivoksista louhittiin tinaa ja rautaa. Vuonna 1862 kaivoskokonaisuuteen kuului lisäksi rikastumislaitos, sulatusuuni ja masuuni, jotka työllistivät yhteensä noin 1200 ihmistä. 1900-luvulle tultaessa kaivos oli työvoimaltaan Suomen kolmanneksi suurin yritys ja Pitkärannan kaivoksen tuotanto oli 2/3 Suomen malmin tuotannosta.

Työpaikat Pitkärannassa lisääntyivät entisestään, kun kaivostoiminnan sivutuotteista alettiin valmistaa punamultaa ja pullolasia. Pian Pitkärannan lasitehdas oli jo Suomen suurin pullolasinvalmistaja.

Kuparin hinnan äkillinen romahtaminen, maailmankaupan nopea muutos ja suurvaltojen ajautuminen törmäyskurssille keskenään vaikuttivat negatiivisesti talouteen ja yrityksiä kohtasi konkurssiaalto. Yrityskaupan seurauksena vuonna 1916 Pitkärannan kaivosteollisuus jatkoi uudelleen toimintaansa muutaman vuoden tauon jälkeen vielä muutaman vuoden ajan ennen kuin toiminta lopetettiin lopullisesti vuonna 1921 sen kannattamattomuuden vuoksi.

Kaivosteollisuuden lakkauttamisen jälkeen Pitkärannan teollisuus yksipuolistui puunjalostukseen. Ennen talvisotaa Pitkärannassa sijainneella Diesen Wood Oy:llä oli Pitkärannassa suursaha, sulfaattiselluloosatehdas, kloori- ja kalkkitehtaat, sekä niiden yhteydessä toimiva telakka. Käyttövoiman lähteenä toimivat lähellä olevat kosket, joihin Diesen Wood Oy oli rakennuttanut vuosina 1920-1921 3500 hevosvoiman suuruiset voima-asemat. Suurin osa Diesen Woodin tuotannosta koostui valkaistusta sulfaattiselluloosasta mutta sivutuotteina valmistui myös lipeäkiveä, hartsia ja kalkkia. Diesen Wood Oy myi selluloosaa muun muassa Yhdysvaltoihin, Ranskaan ja Saksaan ja vain 0,5 prosenttia selluloosasta myytiin kotimaahan. 1930-luvun lopulla ennen Talvisotaa Pitkärannan tehdas oli Suomen yhdeksänneksi suurin selluloosan tuottaja. Sahan, sekä selluloosatehtaan tuotanto oli noussut tasaisesti joka vuosi, aina talvisotaan asti, jonka jälkeen tehtaista jouduttiin luopumaan.

Naurussa pitelemistä

Aamulla hotellissa Pitkärannan kupeessa tilasin aamupalaksi munakasta ja tarjoilija lupasi, että saisin munakkaan kaveriksi kasviksia, kun kysyin, olisiko sellainen mahdollista, vaikka listalta niitä ei löytynyt. Kun tarjoilija toi munakkaan pöytään, oli minulla naurussa piteneminen, sillä munakkaan vieressä oli peräti kuusi pakastehernettä!

Lähdin ajelemaan ikkunat auki kohti Impilahtea, sillä Nivassahan ei ole ilmastointia ja ilma oli tosi lämmin heti aamusta.

Kirkon muistomerkki

Impilahdella katsoin ensin kirkon muistomerkin, jonka jälkeen suuntasin tien toiselle puolelle sankarihautausmaalle. Impilahden sankarihautausmaalle on haudattu 190 viime sotien sankarivainajaa.

Impilahden kirkon portaat ja kirkon muistomerkki
Tien viereltä johtaa kuja sankarihautausmaalle.
Sankarihautausmaan muistomerkki oli piilossa kasvillisuuden keskellä.

Sankarihautausmaan muistomerkki on ihastuttavan erilainen, kuin mikään toinen näkemäni muistomerkki! Muistomerkki on kaatunut sankariristi, jossa pystykiven toinen pää on maan sisässä, niin se tosiaan näyttää siltä kuin se olisi kaatunut.

Katsoin alueen ja totesin, ettei viimeisinä vuosina ole hoidettu koko sankarihautausmaan aluetta, vaan ainoastaan muistomerkin ympärys, sillä muualla kasvillisuus oli korkeaa, horsmat ja muu kasvillisuus ylti minun hartioideni korkeudelle. Hain autosta paksut hanskat ja kitkin ensin ruusupuskien juuret. Seuraavaksi kaadoin lepikkoa, jonka jälkeen käynnistin raivaussahan. Päivä oli helteinen ja hiki virtasi. Paarmat söivät ja olo oli kuin heinäpellolla. Ihmettelin, miten paarmat tuntuivat purevan kovempaa kuin ennen ja mietin, onko vika minussa?! Onko minusta tullut joku turhasta valittava neiti vai mistä on kyse. Lopulta en kestänyt enää, vaan kävin laittamassa housut jalkaan ja pitkähihaisen paidan, vaikka lämmintä oli 30 astetta. Jatkoin heinän leikkaamista mutta paarmat söivät paidan läpi ja lopulta hain autosta kevyttoppatakin, jonka jälkeen paarmat söivät enää kasvoista.

Kaksi vanhempaa naista pysähtyi juttelemaan kanssani. Naiset katsoivat kuinka hiki virtasi kasvoillani ja he kehottivat minua lopettamaan ja palaamaan, kun ilma on viileämpi. He myös kertoivat, ettei heinää ole leikattu yleensä niin isolta alalta kuin minä leikkasin. Sanoin naisille, etten lähde kesken pois ja jatkoin työtäni, naiset jatkettua matkaa. Ei mennyt kauaakaan, kun naiset palasivat mukanaan kotitekoista kylmää sitruunainkivääri limonadia. Limonadi antoi energiaa ja maistui todella hyvälle, kun koko päivän olin juonut vain vettä. Edessä oli enää päivän raskain vaihe eli oksien, heinien ja muun roskan pois kantaminen.

Sain sankarihautausmaan kuntoon kuuden seitsemän tunnin uurastuksen jälkeen ja kun pakkasin työvälineitä autoon olin aivan loppu. Otin tukea Nivasta ja istahdin maahan, sillä kaikki musteni ja maa keinui. Hetken siinä vedin henkeä ennen kuin varovasti nousin ylös peläten pyörtyväni. Kaivoin kylmälaukusta syötävää ja juotavaa ja samalla laskeskelin juoneeni päivän aikana yli kolme litraa mutta se ei näköjään tuolla helteellä ollut tarpeeksi.

Lopulta olin siinä kunnossa, että uskaltauduin auton rattiin ja ajoin järven rantaan pesulle, uimaan en uskaltautunut, sillä olo oli edelleen hiukan hutera.

Vasta seuraavana aamun, kun ihmettelin isoja paarman puremia, muistin, etten ollut ottanut kuvia Impilahden sankarihautausmaalta ja olin unohtanut käydä Vapaussodan sankaripatsaalla. Suuntasin syömään aamiaista mutta sitä ennen tein mukaan salaattia, sillä muistin edellisen aamun kuusi hernettä. Onnellista on, ettei Venäjällä kukaan sano mitään, vaikka ravintolassa syö omia eväitään, niin minäkin sain munakkaan kanssa syödä itse tekemääni salaattia. Aamiaisen jälkeen ajelin takaisin Impilahdelle valokuvaamaan. Matkalla keräsin kukat ja Impilahden muistomerkillä painoin pääni ja pidin hiljaisen hetken.

Vasemmanpuoleinen näky tervehti minua, kun saavuin Impilahdelle ensimmäisen kerran ja oikean puoleisen kuvan otin pois lähtiessä.
Vapaussodan sankaripatsas

Raudun taisteluissa kaatuneet vapaussodan sankarivainajat haudattiin aikoinaan Julia Raitasen lahjoittamalle maalle. Täyttä varmuutta siitä, kuinka monta sotilasta sankarihautaan haudattiin ei ole mutta muistomerkkiin on kaiverrettu 13 nimeä. Impilahden sankaripatsas paljastettiin 14.10.1919 sotilaallisin juhlallisuuksin.

Muistomerkin mustagraniittista kiveä ympäröi aikoinaan vaaleampaa kivilajia olleet reunukset, mutta venäläiset olivat hakanneet ne pois välirauhan aikana. Venäläiset olisivat varmasti muokanneet kiven omalle haudalleen, mutta onneksi työ jäi kesken, kun suomalaiset ottivat alueet takaisin jatkosodassa.

Kun suomalaiset pääsivät palaamaan alueelle Neuvostoliiton hajottua, löytyi sankaripatsas tierummusta, josta suomalaiset siirsivät sankaripatsaan takaisin alkuperäiselle paikalleen. Venäläiset kaatoivat sankaripatsaan kertaalleen, mutta sen jälkeen se on saanut olla rauhassa, alkuperäisellä paikallaan.

Murheen risti

Impilahden Koirinojan kylässä sijaitseva Murheen risti on vaikuttava musistomerkki. Muistomerkki on omistettu, sekä suomalaisille, että venäläisille talvisodan taistelijoille. Veistos kuvaa kahta äitiä, suomalaista ja venäläistä, jotka halaavat toisiaan ristin eri puolilla.

Muistomerkistä järjestettiin suunnittelukilpailu, jonka voitti Karjalan tasavallan merkittävimpiin kuvanveistäjiin lukeutunut Leo Lankinen. Lankinen sairastui vakavasti pian kilpailun ratkettua ja kuoli vuonna 1996. Veistoksen viimeisteli petroskoilainen kuvanveistäjä Eduard Akulov.

Paarmat jäivät Impilahdelta mieleeni, sillä puremat turposivat ensin isoiksi punaisiksi paukamiksi ja pari päivää myöhemmin paukamat laskivat ja niiden väri muuttui mustaksi. Eri puolilla kroppaa minulla oli kaikkiaan 26 pientä mustelmaa, joita ihmiset katselivat kysyvästi mutta onneksi mustelmat hävisivät muutamien päivien jälkeen.

1 Comment

  • Kirsi Häkkilä
    15.12.2021 klo 23:27

    Kesällä 2018 kävimme Impilahden kirkolla. Enpä tiennyt sankarihautausmaan sijainnista. Kiitos kuvista. Koirinoja muistomerkkeineen on puhutteleva paikka. Kävimme myös Pitkärannassa, koska isäni isoisän isä asui siellä perheineen 1800-luvulla, kaivostoiminnan kukoistuksen aikana, toistakymmentä vuotta, kunnes palasivat takaisin Ruotsiin. Kiitos tekstistäsi.

    Vastaa

Jätä kommentti